Jaa salaisuus

Jaa salaisuus

Yllättävän monella naisella on sama salaisuus. He ovat olleet kumppaninsa tekemän väkivallan kohteena. Suomessa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä ja salaista. Joka kolmas ei kerro väkivallasta kenellekään.

Naisten Linja on koonnut Jaa salaisuus -kampanjalla todellisia, suomalaisten naisten kertomia tarinoita väkivallasta. Mukaan kampanjaan on lisäksi pyydetty joukko tunnettuja taiteilijoita, jotka ovat tehneet näistä kerätyistä tositarinoista näkyviä. Kampanjalla pyritään tekemään parisuhdeväkivallasta ja sen salailusta loppu.

Kampanjaan tehdyt taideteokset ovat myös myynnissä. Myynnistä saatava tuotto käytetään Naisten Linjan hyväksi.

Jaa salaisuus -kampanjan myytävät teokset verkkokaupassa ->

 

Jaa salaisuus -tarinat:

Aina piti antaa anteeksi
Det är ditt liv det gäller!
Eikö mikään enää riitä?
Ei tämä ole loppu
Et ole yksin
Ilmapallo
Häkkilintu
Jotain särkyi sisälläni
Jäälautta
Kahdeksan vuoden yksinäisyys
Kultahippujen varassa
Kumma nainen
My Experience
Näinkö repivä
Pieni laukku
Pura Vida
Rakkaus josta jäi itseinho
Rakkaus on sokea…tiettyyn pisteeseen asti
Sorry baby, I love you
Toiset toivovat kuolemaasi, toiset elämääsi
Turvakodit pelastavat henkiä
Vihdoinkin minä elän

Tarinoista on muutettu joitakin tunnistetietoja kertojien yksityisyyden suojelemiseksi.

Uusimmat tarinat ja teokset löydät Naisten Linjan Facebook-sivulta!

 

Aina piti antaa anteeksi

Olin juuri täyttänyt 18-vuotta, kun tapasin hurmaavan ja hauskannäköisen pojan. Poika oli ihana, huomaavainen, hyvä puhumaan. Olin aivan myyty. Aloimme tapailla tiiviisti, ja pian seurustelimme. Olimme todella läheisiä ja rakastuneita.

Kerran kun olimme seurustelleet vasta vähän aikaa, meille tuli riitaa jostain pienestä asiasta ja poikaystäväni tönäisi minua. Tyrkkäsi seinää päin. Tönäisy ei sattunut ensimmäisellä kerralla, mutta väkivalta muuttui raaemmaksi hyvin pian. Poikaystävä suuttui, kun en riidan jälkeen halunnut tulla hänen luokseen yöksi. Hän tarttui hiuksista ja kaatoi minut maahan ja hakkasi päätäni katuun, raivosi ja sylki päälle.

Väkivallasta tuli nopeasti arkipäiväistä. Oli hyvin monenlaista pienen tuntuisesta kiusanteosta hengenvaarallisiin tilanteisiin. Kerran odotimme sovittua kyytiä kadulla. Poikaystäväni kaatoi minut kumoon tienviereen, kerta toisensa jälkeen, aina kun pääsin nousemaan ylös. Kerran poikaystävä suuttui odotettuaan minua kylmänä talvipäivänä asuntoni ulkopuolella. Kun pääsimme sisään asuntooni, hän pakotti minut jääkylmään suihkuun, jotta ”ymmärtäisin, miten kylmä hänellä oli ollut minua odottaessaan.” Vaatteeni kastuivat läpimäriksi ja hän tunki suihkua suuhuni niin, että luulin tukehtuvani.

Olimme koko ajan yhdessä, joten väkivallan jälkeen minulla ei koskaan ollut aikaa miettiä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Aina piti vaan antaa anteeksi heti ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Poikaystävä ei oikeastaan koskaan pyytänyt anteeksi – jos pyysi niin enemmänkin harmistuneena siitä, että joutui myöntämään tehneensä jotain väärää. Kukaan ei tukenut minua ja sanonut, että se ei ole sinun syysi. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Syytin itseäni. Ehkä olin sittenkin hymyillyt liian leveästi jollekin vastaantulijalle? Koetin muuttaa käytöstäni niin, ettei poikaystävällä olisi enää syytä suuttua. En enää lähtenyt viihteelle enkä tavannut kavereitani, sillä poikaystävä oli mustasukkainen kaikista. Kouluun meneminenkin oli vaikeaa. Kaikesta piti tehdä tiliä ja missään ei saanut olla rauhassa. Jos tekstiviestejä ei kuulunut tai en vastannut puhelimeen, alkoivat kuulustelut välittömästi: missä olit ja kenen kanssa, mitä teit? Ymmärsin kyllä, ettei suhteessa ollut mitään järkeä; minun täytyisi lähteä. Mutta voimia lähtemiseen ei ollut.

Jouduin käymään lääkärillä usein pahoinpitelyjen vuoksi, mutta valehtelin aina vammojen syyt. Halusin suojella poikaystävääni. Sitten yhtenä iltana humalainen poikaystäväni pakotti minut autonsa kyytiin ja löi minulta silmän mustaksi ajon aikana. Silloin soitin hätänumeroon, ja poliisit ottivat poikaystäväni puhutteluun. En halunnut nostaa syytteitä, mutta puhuttelu oli ilmeisen herättelevä kokemus poikaystävälleni, sillä sen jälkeen väkivaltaa ei enää ollut. Seurustelusta tuli jotakuinkin normaalia. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni ilman fyysistä väkivaltaa – lapsuudessani äitini oli pahoinpidellyt minua – ja pääsin vihdoin miettimään kaikkea kokemaani. Aloin ymmärtää, että väkivalta ei ollut minun syyni, ei ollut koskaan ollutkaan.

Vuoden päästä viimeisen tuon illan jälkeen halusin erota. Ihmettelen edelleen, miten minulla olikin vahvuutta pysyä päätöksessäni. Entinen poikaystäväni itki ja pyysi takaisin, mutta en suostunut edes tapaamaan häntä moneen kuukauteen. Viha ja katkeruus olivat voimakkaimmat tunteet. Miten eksä oli saattanut kohdella minua niin?

Mutta viha ja katkeruus loppuivat. En enää jaksanut kantaa kaunaa. Poika oli pilannut elämästäni ja nuoruudestani jo niin ison osan, että en jaksanut enää tuhlata energiaani häneen. Olen saanut itsevarmuutta ja kasvatettua selkärankaa ja tunnen olevani vihdoin vapaa väkivallasta.

Hanna, 22, Tampere

Det är ditt liv det gäller!

Marita Liljeström Ei tippaakaan / Inte en droppe, 2014 akvarelli 20 cm x 25 cmJag separerade för drygt fem år sen, har tre barn som alla bodde med mej då; nu har den äldsta flyttat ihop med pojkvännen. Det som nu gör att jag vill berätta min historia är att jag jämt blir påmind om vad jag varit med om. Jag läser i tidningen att ”29-årig mamma blivit dödad av pappan medan 6- åring och 13-åring sov och såg inte vad som hände… att pappan varit alkoholpåverkad…” Det kunde varit jag!

Det går kalla kårar på min rygg. Varför? Varför måste allt detta ske? Kan man inte förbjuda alkoholen helt? Åtminstone gå ut med ett budskap till vareviga en att sluta bums använda alkohol, oberoende om du får det gratis!! Pappan till mina barn hade ett jobb där det var lätt att få alkohol. Han utnyttjade den förmånen över gränserna. Vår källare blev en lagerplats för alla pappans kompisars öl. Så var det en 24-pack för besväret av den ena och den andra – alkohol fanns alltid…alltid.

Jag har alltid varit emot alkohol -det användes inte i mitt barndomshem. Jag fick barnen tätt och ville tillbaks till jobb men det tyckte inte pappan jag behövde göra; enligt honom klarade vi oss nog. Han fick även andra att försöka intyga mej om det men jag visste mer än väl hur svårt vi hade att få alla räkningar betalda varje månad. Av pappans lön gick alltid en stor del till sprit. Jag sade gång efter gång att det där var våra matpengar men pappan fattade inte!

Till slut blev det för mycket för mig. Vår yngsta var 10 månader och jag skulle betala räkningar. Jag hade tårar i ögonen och grät blod som man säger, hade ont i magen. Dessutom hade jag ont i händerna och ryggen. Inga fel hittades men till slut har jag fått konstaterat ett byggnadsfel i ryggen. Jag måste orka jobba tjugo år till så jag måste sköta om mig och ryggen.
Jag började jobba och barnet var på dagis. ”måste man så måste man” sade de bara åt mej på rådgivningen. De frågade hur trött pappan var men lyssnade inte på mej. Jag är besviken för det resten av mitt liv. Skulle någon ha lyssnat på mej då så kanske vår familj hade kunnat räddas men nu är det försent…

Droppen som gjorde bägaren att svämma över var den gången pappan blev fruktansvärt aggressiv och hotade ta sitt liv. Jag var väldigt rädd och mina föräldrar råkade ringa just då. Jag fick skjuts och hjälp bort hemifrån med barnen och på den vägen är vi.

Nu bor vi i vår hyrda lägenhet som vi valde helt själv och som jag inte ångrar en minut. Det har varit mycket tufft och jobbigt och det är inte över.

Pappan fortsätter kontrollera mej via barnen fastän han varit förlovad och sällskapat med många kvinnor under dessa år. Han har älskat ihjäl mej o kärleken och jag vill inte ha med nån karl att göra. Jag vill fortsätta med det jag tycker om att jobba med, gör massor med handarbeten och går ut med hunden så länge den finns. Jag skulle vilja skrika ut att se upp för den vill kontrollera dej och inte låter dej göra nåt eget. En sådan människa ska du lämna genast. Kanske hjälper detta någon. Måtte detta ge massor med krafter till Dej som ser vad som är rätt och fel.

Många har fått mej att tvivla och undra, och bett mej tänka om men jag vet att jag gjorde rätt. Jag hade ingen framtid där, jag rymdes inte i den pappans liv, och inte heller barnen. Bra om han helhjärtat ger sej tid att träffa barnen då han har rätt till det.

Det är alldeles första gången som jag vågar skriva om min historia åt utomstående. Jag känner mej ökänd här på hemorten och kan inte ens göra en anonym anmälan då pappan fortsätter dricka alkohol under helger då han träffar barnen. Alla på skyddshemmet, socialen, barnskyddet, barnatillsyningsman ja alla advokater här på orten känner mej. Jag gick igenom fem advokater för att få det som behövdes göras i tinget. Jag måste gå till annan ort. Jag har gått i familjerådgivningen allena i dryga två år.

Yngsta fyller nu 8 i mars och det är hemskt att det måste vara såhär. Skolan har med kurator, rektor och hälsovårdare gjort redan några anmälningar men socialen och barnskyddet gör inget. De ringde inte ens mej utan skrev bara en epost att jag inte ska låta barnen åka dit om det är för farligt.

De äldre barnen kan själva välja om de vill åka till pappan med egen mopo eller bil, och de kan komma till mej eller åka till kompis om det inte känns bra hos pappa. Pappan är så bekväm att han inte ids hämta den yngsta så han brukar får åka med de äldre syskonen. Om jag inte låter dem åka får jag höra att jag hindrar dem från att träffa pappa. Vi har redan varit i tinget för den saken.

Det finns inte en helg som jag är mindre orolig. En vanlig helg är två nätter, det kan gå. Julen var tio nätter och barnen kom alla hem efter fem nätter för då hade de firat julen färdigt. Jag var lättad. Puh.

Följande gång blir sportlovet vecka 8, då ska de vara där från fredag till nästa veckas söndag. Det är tid dit men det är framför. Jag kämpar vidare. Jag har så mycket jag kunde skriva om – hoppas bara det kan hjälpa andra Tyvärr är livet hårt och jag ber Dej kvinna som läser detta: ge dej inte! Det är ditt liv det gäller! Livet är härligt!

Birgit

Taideteos:
Marita Liljeström
Ei tippaakaan / Inte en droppe, 2014
akvarelli
20 cm x 25 cm

Eikö mikään enää riitä?

Sarjakuva: Pertti Jarla (Klikkaa kuvaa nähdäksesi koko teoksen!)
Jarlan työ perustuu tarinaan ”Häkkilintu”

Ei tämä ole loppu

Ei tämä ole loppu,
vaikka riisun suojaavat vaatteeni
ja jätän ne kauas taakse.
Ei tämä ole loppu,
vaikka kivien terävät kulmat
pehmenevät jalkojeni alla,
kostuvat.
Pisarat iskeytyvät veteen
yhä uudestaan.
Mustuneen taivaan alla
lentävät kaikki hätääntyneet olennot
reunoja etsien.
Minä en lennä
vaan sukellan, kunnes
viileä pohjavirtaus vie minut
mukanaan ja kietoo kaulaani
hennoimmista levistä punotun nauhan.
Mutta silti tämä ei ole loppu.
Eihän?

Terhi Suokas

kompro

Miss Kompro, Reunat, öljy ja pigmentti kankaalle, 110 cm x 130 cm, (2013)

Teos on myytävänä.

 

johannapienetEt ole yksin

Mikähän siinä on, että jotkut miehet kuvittelevat pitävänsä naisen itsellään estämällä naiselta ystävät ja vapaan liikkumisen? Minua pidettiin sillä viisi vuotta.

Nuorimmaiseni isä oli narkkari, alkoholisti ja narsisti ja hänen kanssa eläessäni sairastuin vakavaan masennukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Menetin elämänhaluni sairauteni myötä. Yritin itsemurhaa kaksi kertaa.

Vuonna 2004 syntyi yhteinen lapsemme. Erosimme lapsemme ollessa noin puolivuotias isän yrittäessä tappaa minut kuristamalla -05. Tästä alkoi kokonaan uusi vaihe elämässäni. Selviytyminen erosta ja miehen narsismin vaikutuksista on kestänyt useita vuosia ja kestää edelleen. Eron jälkeen aloin nähdä ja ymmärtää, etteivät alkoholi, väkivalta, huumeet ja rikollinen ystäväpiiri kuulu normaalien ihmisten elämään eikä sellainen ole hyväksi lapsen kasvatusta ajatellen. Järjestin prioriteettini uudestaan. Ensimmäinen asia elämässäni on ja tulee aina olemaan lapset.

Erosta ja väkivaltaisesta suhteesta selviämiseen kului lähes horroksessa 3-4vuotta. Tuona aikana en jaksanut huolehtia kodista enkä oikein mistään muustakaan. Elimme jatkuvassa pelossa. Nuorimmaiseni isällä on kytköksiä moottoripyöräjengeihin ja sain jatkuvasti uhkauksia. Minut oli luvattu tappaa. Nuorimmaiseni isällä oli laajennettu lähestymiskielto.

Pian kaksi vuotta sitten muutimme vuokralle omakotitaloon maalle tänne Salon takamaille. Olin jo noin vuoden verran ollut tosi vihainen tilastani ja siitä, että olin masentunut. Se ei ollut minun normaalia itseäni: olen erittäin ahkera ja energinen ja iloinen ihminen, osaaottava yhteiskunnan asioihin. Nuorempana olen kirjoitellut paljon lehtiartikkeleita sekä ollut mukana vastuuhenkilönä mm erään koirayhdistyksen puheenjohtajana sekä asukastoimikunnan puheenjohtajana. Olen meneväistä sorttia, tykkään käydä katselemassa maisemia ja tapahtumia sekäpaikkoja, mutta masennus pakotti minut neljän seinän sisään väsyneenä ja sosiaalisten tilanteiden kammoisena. Olen ollut sairaseläkkeellä vuodesta 2010.Tätä ennen olin kymmenen vuotta kuntoutustuella, kunnes lääkäri ja Kela totesivat, ettei minusta uskota tulevan työkykyistä enää.

Täällä maaseudulla kuitenkin jatkuva ”pakollinen tekeminen” sekä luonnonläheisyys saivat minut tuntemaan vielä enemmän vihaa masennustani kohtaan ja koetin etsiä tietoa, miten masennuksen saa pois. Keskustelin asiasta lääkärini kanssa, joka ihmetteli masennuslääkkeeni ylisuurta annostusta ja kehotti hieman vähentämään. Vähennettyäni annoksen puoleen, tunsin vanhan energisen itseni valtaavan minua ja päätin lopettaa lääkityksen kokonaan. Tästä seurasi,että kiinnostuin taas lasteni koulunkäynnistä, itsestäni, kodista ja kaikesta muustakin. Nyt olen jaksanut alkaa käsitellä mennyttä, puhtia menneiden pahojen tapahtumien vaikutusta itseeni sekä perheeseeni ja miettiä tulevaa, käyn säännöllisesti psykologilla ja olen kiinnostunut itseni kehittämisestä sekä lasteni asioista.

En tiedä missä määrin minulle valokuvaus on toiminut terapiana, mutta ammattilaiset ovat sitä mieltä, että näin on käynyt ja hyvähän se vaan on. Kamera onkin kulkenut mukana nuoruuden karkureissuilta aina vanhempana tehtyihin kuvausmatkoihin asti. Tänä päivänä olen näyttelyitä useita kertoja vuodessa pitävä taiteilija. Kamera on kiva kapistus. Minun mielestäni asiasta kun asiasta pitää saada kuva, koska muisti on niin epäluotettava, mutta kuva ei valehtele.

Vasta nyt näinä kahdeksana vuotena, kun olen elänyt itsenäistä elämää ilman parisuhdetta ja ilman ketään, joka olisi muokannut minua sellaiseksi, kun on halunnut, olen oppinut olemaan kiitollinen kaikesta mitä minulle on tapahtunut. Jopa siitä että exäni yritti tappaa minut. Ilman sitä viimeistä väkivallantekoa en olisi koskaan ehkä lähtenyt. En ainakaan ajoissa, vaikka myöhään tämäkin oli, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Siitä alkoi itsekasvun aika, aika jolloin opettelin tuntemaan, kuka minä oikein olin ja mitä elämältä halusin. Tänä päivänä rakastan elämää niin paljon, että sydämeni vuotaa verisiä kyyneleitä, kun muistelen aikaa, jolloin olisin halunnut tappaa itseni. Luojan kiitos en koskaan onnistunut siinä!

Valokuvat ovat hyvä muisto ja muistutus. Valokuvat muistuttavat mitä me olimme ennen ja miksi me olemme nyt tulleet. Kehitystä on tapahtunut ainakin minun kohdallani ja kokoajan parempaan suuntaan. Kaikki mitä on tapahtunut, olen tarvinnut, että olen voinut kasvaa tällaiseksi. Ilman niitä kamaliakin kokemuksia, jotka saavat jopa psykologini sekä perheterapeuttini kyynelehtimään, en olisi tässä nyt. En olisi tämä vahva henkilö, joka taistelee joka päivä lastensa hyvinvoinnin ja turvallisen kasvuympäristön puolesta. En olisi tämä henkilö joka jaksaa olla iloinen vaikka voisi olla murheellinenkin. Tuttavani purskahtavat itkuun, jos heille joku kehuu miten aurinkoinen ja sädehtivä persoona olen, äitikin itki ja sanoi kehujalle, ettei ymmärrä mistä ammennan positiivisuuteni kaiken tämän kurjuuden keskellä. Enkä tiedä itsekään, ehkä olen kaiken kaaoksen keskellä opetellut sellaisen taidon, että laitan jotkut asiat mielessäni ns. ”onhold”, syrjään, ja palaan niihin myöhemmin. Sananlasku sanoo, että ”Worry is like a rocking chair, it gives you something to do but takes you nowhere.” Tätä mietin aina kun jokin murhe on saamassa elämässäni yliotteen. Lisäksi omaa mielentilaa ja olotilaa voi huijata pysymällä positiivisena vaikka ei olisi aihetta, olen tämän itse testannut toimivaksi ja aiheesta on paljontutkimuksiakin 🙂

Eronjälkeinen elämä oli raskasta, vakavassa masennuksessa jäädä elämänsä ensimmäistä kertaa YKSIN. Yksin kahden lapsen kanssa, yksin kahden koirankanssa. Yksin kaiken kanssa. Ystävät olivat pitkälti karsiutuneet pois. Omat ystävät aikaa sitten ja miehenkin ystävät viimeistään erotessa. Vain yksi ystävä oli, kiitos eräälle

Mutta aloin nauttia elämästä, aloin RAKASTAA ELÄMÄÄ! Eron jälkeen en ole kertaakaan edes puolittain ajatellut itsemurhaa, tämä tuttu pakotie joka entisessä elämässä oli lähes päivittäin mielessä. Ei ollut mitään syytä. Olin oman risaisen elämäni herra, elin lasteni kanssa, rakastaen heitä ja rakastaen elämää, koettaen selviytyä päivä kerrallaan, tunti kerrallaan ja usein epätoivoisen olon vallatessa sydämeni, sieluni ja mieleni.

Elämä on ihanaa,vaikkei se kummoista olekaan, joidenkin mielestä, mutta tämä on minun elämääni, minun lasteni elämää ja meidän elämässä tärkeät asiat ovat kunnossa. On turvallinen koti, alkoholiton, väkivallaton. Lapset käyvät koulua, heillä on ruokaa, on puhtaat vaatteet, on omaa aikaa ja on harrastuksia. Teemme asioita yhdessä ja erikseen. Äiti on aina läsnä. Ja parhaillaan opettelen aktiivista kuuntelua, tämä taito kun tässä kiireyhteiskunnassa on monella aika puutteellinen. Haluan olla paras äiti lapsilleni, sellainen että lapseni voivat aikuisena muistella, että meillä oli hyvä äiti ja meillä oli hyvä koti. Koskaan ei ole myöhäistä.

Exän kanssa eläessä nämä perusasiat puuttuivat kodistamme, kodista missä tyttäreni on kasvanut. Eron jälkeen 6 vuotta meni masennuksessa, vaikkakin oli alkoholitonja väkivallaton koti, niin olin usein väsynyt, kotityöt olivat pitkälti tyttären harteilla. Siitä voi syyttää monia, itse syytin masennustani pitkään ja itseäni, mutta yhtälailla jos siitä voi syyttää masennusta voi syyttää masennuksen aiheuttajaa, exää, mutta en halua syytellä. Syyttelyllä ei pääse eteenpäin ja tällä hetkellä olen voimissani. Olen ehkä lievästi masentunut,mutta jaksan olla kiinnostunut lasteni asioista, huolehtia kodista ja itsestäni, huolehtia kaikesta, jaksan olla jatkuvassa eri viranomaistahojen myllytyksessä. Jopa psykologini ihmettelee, hän kysyy, miten sinä pystyt pitämään langat käsissäsi, miten sinä jaksat tuota vainoa, milloin sinulla on aikaa parantaa itseäsi? Yksinhuoltajan tällaisella taustalla on pakko jaksaa, ei ole vaihtoehtoa, että ei jaksa.Luovuttaminen ei tule kyseeseen. Ikinä.

Joskus tämä loppuu. Jonakin päivänä olen vapaa kaikesta huolesta ja stressistä. Sinne asti on jaksettava. Sitä kannattaa odottaa. Siitä saan voimaa. Silloin alkaa minun elämäni.

Haluan olla esimerkki lapsilleni, että vaikkakin olisi huonoa onnea elämässä, niin aina voi nousta takaisin jaloilleen. Aina voi selviytyä. Vaikka mitä olisi tapahtunut.

Johanna Amnelin

 

Johannan blogi

Johannan taidetta

johannakoko

Johanna ja Veera Amnelin, Et ole yksin, pigmenttivedos alumiinille, 80 cm x 53 cm (2013)

Teos on myytävänä.

Häkkilintu

Rakkaus, siitä se kaikki sai alkunsa. Menin ja rakastuin siihen mieheen. Väärään mieheen. Mieheen, joka esitti alussa mukavaa, rakastavaa, haaveili samoista asioista kuin minä. Olin kai alussa onnellinen. Rakkauden huumaa… Jälkeenpäin ajateltuna jo alussa hän kohteli minua huonosti, en vain nähnyt sitä pahuutta. Olin rakastunut ja luulin kaiken muuttuvan.

Olin 20-vuotias, mies oli minua 6 vuotta vanhempi. Henkisesti hän oli kyllä jäänyt 3-vuotiaan tasolle. Tapasimme keväällä ja aloimme seurustella. Muutin hänen luokseen asumaan. Tai siis hänen vanhempiensa kotiin, sillä mies asui äitinsä ja isänsä kanssa. Hän roikkui äidissään, ei osannut päästää tästä irti ja muuttaa omilleen.

Alkusuhde meni ihan mukavasti, vaikka sain kuulla solvauksia ja uhkauksia – mies myös kertoi kuinka ruma minä olin. En tajunnut, että ei niin toista saa kohdella. Minä myös pelkäsin. Uskottelin itselleni, että se loppuu. Hän kosi minua, olimme olleet yhdessä 5kk ja minä suostuin! Tyhmä annoin hänelle lisälenkin elämästäni ja näin mies ”omisti” minut vielä varmemmin.

Mies kielsi minua näkemästä kavereitani. En saanut puhua heille edes puhelimessa. En saanut lenkkeillä (”joku voi raiskata sinut lenkkipolulla ja sitten tulet itkemään siitä minulle, vaikka olen varoittanut sinua!”). Kaikki mitä tein, oli pettämistä. Hän ei antanut minun käydä kaupassakaan yksin, etten hairahtuisi toisen miehen matkaan. Minun piti poistaa facebook-tilini, minun piti soittaa hänelle joka päivä tiettyihin aikoihin, että hän saattoi olla varma, että en ole pettämässä häntä.

Miehellä oli oikeus tehdä mitä häntä huvitti, minun piti alistua. Alistuin, koska pelkäsin. Hän sai raivokohtauksia. Kerran hän kiilaili moottoritiellä muita autoja ja ajoi hurjaa ylinopeutta. Minä itkin vieressä ja pyysin pysäyttämään auton. Siitä hän sai vainlisää tulta siipiensä alle ja innostui. Olin ihan paniikissa, hyvä että sain henkeä. Sitten hän keksi, että minun pitää mennä auton rattiin: jos poliisi pysäyttää, minua voidaan syyttää, koska minä olisin muka ajanut sitä autoa. Minä vapisin ja menin kuskinpaikalle. Toivoin että poliisit olisivat tulleet ja pysäyttäneet meidät, mutta kukaan ei ollut soittanut hätäkeskukseen. Minä olisin saanut kerrottua poliiseille, mitä on tapahtunut.

Annoin miehelle anteeksi tuon, koska hän katui ja itki, ettei tekisi enää niin. Se oli teatteria ja toistui monta kertaa. Välillä hän oli kiltti minulle: ei tarvinnut pelätä, jos vain tottelin ja tein mitä hän tahtoi. Mutta sitten oli niitä huonoja päiviä. Sain kuulla kuinka paska ihminen olen. En osaa laittaa ruokaa yhtä hyvin kuin hänen äitinsä. Olin ruma. Minun pitäisi ottaa itselleni silikonirinnat. Mennä laser-leikkaukseen, että saadaan rumat silmälasini pois. Minun olisi pitänyt olla lyhyempi. Silmäni olivat liian pienet, kulmakarvat liian vaaleat, rinnat liian pienet ja takamus liian leveä.

Olin ruma, uskoin sen itsekin. Itkin usein. En syönyt, sillä en tahtonut lihoa, koska olin hänen mielestään liian lihava, vaikka oikeasti en ollut. Olin umpikujassa. En itse edes nähnyt omaa hätääni, vaikka tiesin että kaikki ei ollut hyvin.

Sitten tuli se päivä, kun mies kävi minuun käsiksi. Hän kuristi mua. En tiennyt mitä tehdä. ”Se oli vain vahinko”, hän pyysi anteeksi. ”En tarkoittanut sitä.” Se tapahtui uudestaan. Minua oli myös hauska piiskata vaatteilla, olin kuulemma ansainnut sen. Miehen silmissä paloi viha ja hän oli ihan raivoissaan. Hänen vanhempansa näkivät, mutta eivät tulleet väliin.

Yksi päivä sain päälleni sellaisia pieniä teriä, joita käytetään, kun autonlaseja tummennetaan kalvoilla: oli minun syyni, ettei hän osannut tummentaa kunnolla niitä laseja. Juoksin metsään karkuun ja olin siellä hetken. Kun tulin takaisin kotipihalle, hän huusi, että minun piti etsiä ne ”hävittämäni” terät pellolta, minne ne olivat kadonneet. Sehän oli minun syyni. Mies huusi ja riehui, minä pelkäsin. Itkin. Hän rauhoittui, kun tavarat olivat löytyneet. Hän halasi minua ja oli pahoillaan. Hän ei ollut tarkottanut ja sanoi: ”Älä jätä mua, vai mennäänkö pakkaa sun tavarat, VITTU MENNÄÄNKÖ PAKKAA SUN KAMAT?!!!” Minä pelkäsin. Olin jälleen hänen otteessaan. Olisin halunnut pakata tavarani ja lähteä. Se ei onnistunut. En uskaltanut.

Sitten eräänä päivänä minulle selvisi, että hän itselleen uutta naista treffipalstalta. Minulle tuli kauhea olo, ahdisti niin paljon sisältäpäin. Aloin itkeä, en voinut uskoa sitä todeksi. En voinut uskoa sitä, että mieskaverini, mies, jonka kanssa olin kihloissa, tekisi minulle jotain tällaista. Se oli pisto sydämeeni.

Laitoin viestin terveydenhoitajalle, että minua ahdistaa. Sain hänelle ajan seuraavalle päivälle. Itkin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Terveydenhoitaja näki minun hätäni! Hän näki että olin aivan palasina ja tarvitsin apua. Sain uuden ajan seuraavalle viikolle ja terveydenhoitaja varasi minulle ajan myös Ensi- ja turvakotien liitto ry:n terapeutille.

Odotin terapeutin tapaamista ja jännitin. Entä jos terapeutti ei uskoisi minua? Mutta hänkin kuunteli minua ja antoi neuvoja, kuinka toimia. Vaihdoin puhelinnumeroni salaiseksi. Kirjoitin exälleni kirjatun kirjeen, kuinka hän sai hakea tavaransa vanhempieni kotipihalta tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä. Omat tavarani olin jo hakenut. Kun en ollut vielä eronnut, toin niitä aluksi pikkuhiljaa pois ja loput tavarani vein sinä aamuna, kun karkasin. Mies lähti töihin ja minä otin tavarani ja lähdin, vaikka miehen äiti yritti olla oven tukkona.

Näin painajaisia niistä ihmisistä. Aluksi pelkäsin liikkua ulkona tosi paljon. Terapeutin tapaaminen oli viikkoni kohokohta. Terapiassa itkin. Itkin pois sen kaiken, mitä olin pari vuotta raahannut sisälläni. Vaikka minun ei ollut helppo puhua, ammattilaiset eivät painostaneet minua. Kerroin sen, mitä pystyin. Se tuki, jota sain, oli mahtavaa. Olen kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat minua ja potkivat eteenpäin.

Nyt seurustelen unelmieni miehen kanssa. Hän ei satuta minua. Hän kuuntelee ja tukee kaikissa asioissa. Hänen vierellään on hyvä olla ja hän tekee minut onnelliseksi. Nykyinen mieheni tykkää minusta: hän tykkää ulkonäöstäni, hymystäni, silmistäni, kaikesta. Olen saanut itseluottamukseni takaisin ja oppinut taas nauramaan. Alussa oli vaikea oppia luottamaan, etten ole pelkkä lelu toiselle ja siihen, että hän oikeasti pitää minusta. Alussa pelkäsin myös äkkinäisiä liikkeitä, mutta en enää. Nyt olen vapaa. En ole enää häkkilintu!

Anu Nirkko: Sininen häkki, triptyykki vanerille

Ilmapallo

Ilmapallo – Saijalonen ja TuaSofian video perustuu Mian tarinaan.
Mian blogi

 

Jotain särkyi sisälläni

falinMuistan yhä suhteemme alun. Oli pääsiäinen ja olimme samassa matkalla kaveriporukan kanssa keväisessä Pietarissa. Kävelimme humaltuneina toisistamme ja halvasta alkoholista pölyisillä kaduilla, poltimme liikaa tupakkaa ja ihailimme siltojen valoja ja öistä, mustana kiiltävää Nevaa. Kiertelimme nähtävyyksiä, söimme halvalla hienoissa ravintoloissa ja lopulta tuli se viimeinen aamu, kun heräsin aamulla hänen vierestään.

Suhteemme eteni nopeasti. Hän oli uskomattoman huomaavainen, avasi kaikki ovet ja antoi minun kulkea niistä ensin, sytytti savukkeeni ja hymyili tavalla, joka sai minut uskomaan, ettei hän koskaan voisi hymyillä niin kenellekään muulle. Meillä oli samanlainen kummallisen kieroutunut huumorintaju ja muutenkin olimme molemmat yksinäisiä yön lapsia. Hän osteli minulle lahjoja ja lähetteli muutaman tunnin välein tekstiviestejä, joissa kertoi minun muuttaneen hänen koko elämänsä toiseksi.

Joskus tunsin hienoista ahdistusta viestien takia, sillä meistä vanhempana ja elämää enemmän nähneenä tiesin, ettei kukaan voi pelastaa ihmistä tältä itseltään, ei hävittää murheita ja vastoinkäymisiä tästä maailmasta. Mutta sitten ajattelin, että hän on vain erilainen kuin aiemmat kumppanini ja lisäksi nuori ja impulsiivisen ihastunut. Eräänä päivänä lähtiessäni töistä, hän odotti ulkoportin vieressä. Silloin muistan ensimmäisen kerran tunteneeni todellisen, epämiellyttävän kouraisun sisälläni. En ollut kertonut kuin mitä teen työkseni ja kaupunginosan, jossa työskentelen.

Ensimmäiset pari kuukautta sujuivat pilvissä kelluen. Kesän kynnyksellä, kun aloimme olla julkisesti yhdessä pariskuntana, hänen suhtautumisensa minuun yhtäkkiä muuttui. Kohteliaisuus lakkasi kuin seinään, sain avata ovet itse ja kaupungilla ollessamme hän käveli aina vähintään 50 metriä edelläni ja sain juosta perässä. Jos joskus hukkasin hänet, hän moitti minua hitaaksi ja tyhmäksi. Yrittäessäni puolustautua hän ei edes vaivautunut vastaamaan, vaan hiljensi minut halveksivalla katseella ja puhumattomuudella. Luulen, että silloin jotain särkyi sisälläni ensimmäisen kerran.

Sanavalmiista, keskustelutaitoisesta ja huumorintajuisesta miehestä tuli sulkeutunut, ärtyisä ja epäkohtelias turrikka. Hänen hyväntuoksuinen, tyylikäs olemuksensa vaihtui kerran viikossa suihkussa käyvään rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin pukeutuvaan tursakkeeseen. Elokuvissa käynnit, kaveriporukan illanvietot, kävelyretket ja kahvilakäynnit vaihtuivat sohvalla lojumiseen, tietokonepeleihin ja puhumattomuuteen.

Yritin ymmärtää äkillistä muutosta, ajattelin hänen olevan ehkä stressaantunut tai masentunut. Asiasta puhuminen nosti kuitenkin myrskyn: arvostelin häntä ja halusin kuulemma hänen olevan täydellinen, enkä hyväksynyt virheitä. Näiden keskustelujen aikana hän vuoroin itki ja syyllisti, vuoroin uhkaili ja raivosi. Minä olin hämmentynyt ja onneton ja tunsin itseni syypääksi kaikkeen. Aloin tuntea olevani huono ja mietin, että minun pitää yrittää parantaa tapani.

Ensimmäinen lyönti tuli eräänä yönä. Olin väsynyt, koska aivan alun jälkeen minä olin ainoa, joka otti vastuuta suhteessamme mistään. Minä huolehdin, että meillä oli ruokaa, että roskat vietiin ulos, tiskit tiskattiin ja hänen kissansa sai ruokaa. Olin ottanut asian puheeksi ystävällisessä hengessä, mutta heti avattuani suuni tajusin sen olleen virhe. Hän alkoi syyllistää minua siitä, että haukuin häntä, pidin häntä huonona. En tajunnut, miten kauhealta tällainen sai hänen olonsa tuntumaan, tätäkö todella halusin? Halusin vain satuttaa häntä, olin hirveä ja ilkeä ihminen. Jälleen hän huusi ja syytteli, uhkaili ja kiristi vuoronperään.

Lopulta hän tuli suoraan eteeni muutaman sentin päähän kasvoistani huutamaan. Silloin aloin pelätä, korotin ääntäni ja käskin häntä astumaan kauemmas. Hän huitaisi minua kämmenellä kasvoihin ja kun tönäisin hänet kauemmas, hän tarttui ranteisiini ja alkoi vääntää käsiäni. Purskahdin itkuun ja pyysin häntä lopettamaan, mutta hän vain väänsi lisää. Vähän ajan päästä hän lopetti, heitti minut sängylle ja harppoi huoneen poikki eteiseen ja paiskasi oven kiinni. Jäljet näkyivät ranteissani monta viikkoa.

Juhannusta lähdimme viettämään perheemme mökille. Vaikka oli lämmin kesäsää, minulla oli pitkähihainen paita, etteivät vanhempani ja siskoni näkisi mustelmia. Saunan jälkeen istuimme kahdestaan laiturilla pyyhkeet päällä katsomassa auringonlaskua. Käteni oli hänen reidellään ja hän tarttui siihen ja huomasi verestävän mustelman ja kynnen puolikuun muotoiset ruvet ranteessani. Hän veti käteni huulilleen, vapiseva pieni linnunpoikanen suuren, vahvan kouran sisällä ja suuteli sitä. ”Mä en tee sitä enää koskaan uudelleen.”

Anteeksipyyntöä en kuitenkaan kuullut. En silloin, enkä kahden seuraavan vuoden aikana, jonka vietimme on-off-suhteessa. Pahoinpitely jatkuivat. Joskus hän kävi minuun fyysisesti käsiksi, mutta pahinta oli henkinen alentaminen ja halveksunta. En ole vieläkään toipunut siitä kokonaan.
Lopulta suhteemme salaisuus tuli julki myös perheelleni, kun lopulta sain tarpeekseni erään yöllisen riidan aikana ja soitin sisarelleni, että hän tulisi hakemaan minut autollaan. Puolessa tunnissa olin pakannut vähät tavarani ja matkalla lapsuudenkotiini. Itkin koko kahden vuoden edestä.

Nykyisin olen uudessa suhteessa ja olen kertonut uudelle miehelleni menneistä kokemuksistani. Hän onneksi ymmärtää sen, samoin kuin sen, että joskus reagoin tavalla, jonka takana on kokemani väkivallan aiheuttama pelko. Olen onnellinen, minulla on turvaa, ymmärrystä, rakkautta ja iloa elämässäni. Siitä huolimatta jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin jotain toisin.

Kulkisin Pietarin kaduilla yksin, vapaana olemaan minä.
Anna

 

falin
Priska Falin, Kyynelten kertomaa, lasiveistos (2014)

Jäälautta

Kun mä kävelen joenrantaan, annan koiran mennä vähän matkaa edellä. Se on niin kiltti ja pelokas, että palaa jalkoihini, jos polulle rupistelee orava. Senkin mies on pilannut. Joki kajastelee huurtuneen heinän välissä, jota mä taitan varoen kumisaappaissani. Pelkään, että jalka lipeää, että nilkka nuljahtaa, että hän saa sanottavaa, jauhettavaa suuhunsa niin kuin nykyisin mistä tahansa. Kuinka mun ei pitäisi mennä yksin mihinkään. Kuinka mun ei pitäisi mennä mihinkään.

Tämä on mun paikkani. Vanhasta kivimuurista lohjennut pala, joka työntyy jokeen. Laskeudun mäen, kierrän metalliportin ja lasken jalat reunalta niin, että ne hipovat vettä. Se pakenee. Koski pauhaa rinnassani. Koira havisuttaa heiniä kuonollaan. Se ei pääse portista ohi, mutta ei uskalla vinkua. Tässä minä saan olla yksin, enkä missään muualla. Kosken partaalla.

En koskaan ole ajatellut lopettaa kaikkea. Pudottautua tästä alas, kylmiin vesiin. Ehkä olen aina ollut liiaksi kiinni elämässä, jalat kumisaappaiden lotkuvissa varsissa, jotka suihkautan heti kotiin päästyäni mudasta ja sorasta. Jonkun se on tehtävä. Mä olen aina se joku.

Aluksi suojelin koiraa. Se oli pieni mytty vain, kun haimme sen kasvattajalta. Pitelin sitä sylissäni autossa ja katselin sen kylkeä, jonka läpi näin sydämen sykytyksen. Päätin, että sen ei tarvitse koskaan kärsiä. Ja petin sen heti, kun se alkoi uikuttaa, eikä mies kestänyt äänisaastetta. Koiran värisevä kylki on ollut kyynelteni tyyny, se on kulkenut mukanani, kun on tarvinnut kadota hetkeksi, se on nuuskinut tuota porttia ja katsonut, kuinka nielen kyyneliä, kunnes ne loppuvat.

Nyt mä osaan enää kulkea tänne, katsoa jokea, johon aurinko laskee ja päästää valloilleen pimeän. Ehkä suojelin myös miestäni. Mietin, kuinka se pärjäisi, jos joku ei pehmentäisi sen jälkiä. Jos joku ei olisi nyökkäämässä, kun se puhuu. Jos joku ei olisi huolehtimassa kodista, muiden ihmisten ajatuksista. Jos se olisi yksin tässä maailmassa.

Silti virta vei mut.

Näen jäämöhkäleen, joka matkaa hitaasti mua kohti. Se lipuu kohti kosken kiviä, eikä voi välttää kohtaloaan. Koski tulee runtelemaan sen. Sen muoto on jo matkan runtelema, joki on syövyttänyt siitä paloja. Mä olen se jäälautta. Olen antanut kylmän veden purra minut siniseksi ja mustaksi, kohmeisten käsien kopeloida, repiä irti sellaisia tunteita, joita ei pitäisi irrottaa ihmisestä. Kun jääkalikka osuu kosken kiviin ja räpisee paloiksi, mä tunnen sen nahoissani. En ole ollut mä enää pitkään aikaan.

Olen tottunut siihen, että kun mä menen kotiin, siirrän kenkiä monta kertaa, hitusen oikealla, väkäsen vasemmalle, että ne on nätisti. Palaan keittiöön kääntämään pullojen etiketit katsojaan päin, sillä kädellä, joka toimii paremmin. Laitan musiikin pois, kun vaan kuulen alaoven klangin. Mun sydän napauttaa hengen pois, kun viime hetkellä huomaan, että unohdin sormikkaat sohvalle. Istun niiden päälle ja odotan niin että pääkopassa pauhaa.

Tänään miehellä oli toisenlainen ote ovenkahvasta. Viha oli toisaalla, kun hän tuli. Tunsin itseni tyhmäksi, takapuoli hikosi villahanskoista. Varjot alkoivat jo pidentyä. Mietin, mistä se tänään hermostuu. Mietin jo valmiiksi lenkkiä, pakoa, koiraa, joka pakeni saman tien makuuhuoneeseen.

Mä olen rakastunut. Ei tässä taida enää olla mitään järkeä.

Mä kävelen jokeen. Niin kuin Aino mä menen vihdoin pakoon Väinämöistä, sen loitsuvoimia, sen sanoja, jotka sitovat paikoilleen ja pakottavat katsomaan sen kullan kimaltaviin silmiin. Mutta mä en hukuttaudu, en anna sille sitä tyydytystä, että katoaisin kokonaan. Mä kahlaan yli kosken. Vesi loimii sisään kumisaappaisiin, kylmää jalat, nousee reisille, täyttää mut kokonaan.

Vastarannalla mä seison, en anna itseni jäädä siihen nyykölleen. Katson vastarannalle, joka hetki sitten oli se ainoa, jonka tunsin. Täältä pakopaikkani näyttää pieneltä ja hylätyltä, vankilalta, jonka rautaportti rajaa maailmasta. Käännän sille selkäni. Kuulen, kuinka koira vinkuu vasten porttia, ja hetken haluan enemmän kuin mitään palata. Mutta tiedän, että paluuta ei ole, että joki nielaisee mut, jos vielä koettelen sen hampaita. Niin mä kävelen auringonlaskuun, enkä näe, mihin olen menossa.

Essi Tammimaa

Novelli perustuu tarinaan ”Kultahippujen varassa”

vaipuaMinna Emilia: ”Vaipua”

Kahdeksan vuoden yksinäisyys

meeri1Meeri Koutaniemi, Eeva, pigmenttivedos, 47 cm x 70 cm (2013)

Jätin aviomieheni kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen henkisen väkivallan vuoksi. Minua hävettää koko avioliitto ja tästä on siksi niin vaikea puhua. Katsoin kaikkea niin kauan. Väkivalta alkoi pienestä, mutta kasvoi vähitellen. Pelko kuului arkeemme. Kerran pitäessäni poikaamme sylissä, mies tuli kohti uhkaavan näköisenä. Vaistomaisesti vedin pojan kiinni minuun ja peitin hänen päänsä. Mies pysähtyi eteeni, katsoi minua, pelkäsin mitä tapahtuu, mutta yritin olla näyttämättä pelkoani. Hän rykäisi ja sylkäisi sitten eteeni sanoen, “En arvosta sinua millään tasolla”. Pelkäsin niin, että vapisin sisältä ja yritin olla millään tavalla reagoimatta, etten provosoisi. Kun esikoispoikamme menehtyi vauvana vaikeaan sairauteen, tilanne paheni entisestään.

Alussa olin pullukka ja hän halusi minusta laihemman. Laihduin, mutta mikään ei riittänyt. Toisen raskauteni aikana piilotin suklaata ja söin muutenkin salaa. En kuitenkaan tarpeeksi, sillä toinenkin poikamme syntyi vakavasti sairaana ja menetimme myös hänet.

Hän rajoitti myös sosiaalisia suhteitani. Vierailut ja sukulaiskäynnit olivat vaikeita ja saivat välillä painajaismaisia piirteitä. Nimittely oli tavallista, myös muiden kuullen. Hän saattoi haukkua minut, jos takkini kaulus oli hänen mielestään väärällä tavalla. Olin kuulemma kuin venäläinen maatuska. Jo pelkkä hein sanominen saattoi raivostuttaa. Lopulta lopetin sanomasta mitään. Laitoin vain ruuan valmiiksi ja olin hiljaa. Kuvittelin, että ylläni on teflonia, jolloin sanat valuvat vain pois eivätkä vaikuta. Päiväkirja oli henkireikäni. Mies kuitenkin löysi sen piilostaan ja luki sen. Pahinta oli, että hän teki sinne merkintöjä: alleviivauksia ja kommentteja.

Kun sairaana ollessani olin liian väsynyt nousemaan aamulla sängystä, hän kävi potkimassa minua huutaen “nouse ylös laiska paska”. Minusta tämä oli erityisen alhaista, koska olin sairas ja kykyni puolustaa itseäni oli alentunut, enkä olisi fyysisesti pärjännyt muutenkaan. Sittemmin olen käynyt vastaisen varalle itsepuolustuskurssin, vaikka en uskokaan voiman käyttöön. Fyysisen väkivallan uhka oli koko ajan läsnä, vaikkei hän sitä ihan loppuun asti vienytkään.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta en ikävä kyllä saanut koskaan kipeästi tarvitsemaani apua. He olivat lähes aina miehen puolella ja osoittivat minussa olevan vikaa. Henkinen väkivalta on siitä vaikea asia, että se vahingoittaa usein enemmän kuin fyysinen väkivalta, mutta sitä on vaikeampi näyttää muille, kuin mustelmia tai murtumia.

Eeva, 46, Loviisa

meeri2Meeri Koutaniemi, Päiväkirja, pigementtivedos, 40 cm x 60 cm (2013)

Teokset ovat myytävänä.

tunnit

Kultahippujen varassa

Minä elin 20 vuotta alisteisessa suhteessa. Fyysinen väkivalta oli ajoittaista, henkinen jatkuvaa. Fyysinen väkivalta oli pahimmillaan ollessamme nuoria, alle 30-vuotiaita. Väkivaltaa esiintyi raivokohtauksien yhteydessä, jotka liittyivät yleensä rajuun alkoholin käyttöön.

Minua on lyöty, nöyryytetty muiden ihmisten edessä, minua on heitelty erilaisilla esineillä. Iso osa väkivallasta oli pelottelua: tavaroiden hajottamista, seinään heittämisellä uhkailua, uhkailua väkivallalla kesken sukulaisvierailujen ja huutamista, nimittelyä, uhkailemalla kotielämiämme väkivallalla jne. Aggressiiviset puheet olivat päivittäisiä, opin olemaan varpaillani ja hillitsemään omaa käytöstäni sekä kotieläinten käyttäytymistä, että uhkailut eivät muuttuisi todeksi. Pelkäsin vierailuja, illanviettoja ja kaikkea kodin ulkopuolella tapahtuvaa, sillä en ikinä voinut olla varma mihin tilanteet johtaisivat.

Mieheni oli väkivaltainen myös kodin ulkopuolella, tappeluita, sanaharkkaa, uhkailuja suvun ja kavereiden kesken. Hän ylenkatsoi suurinta osaa ihmisistä. Toisaalta hän oli sosiaalinen, hurmaava ja keskustelukykyinen. Hämäävintä olikin, että hän saattoi illan aikana muuttua ihanasta miehestä, hymyilevästä ja hurmaavasta, täysin vastakohdaksi, kireäksi, uhkailevaksi ja aggressiiviseksi.

Ajan myötä fyysinen väkivalta muuttui lyömisestä tönimiseksi ja uhkailuksi ja kohdistui usein kotieläimiimme. Näiden yksipuolisten riitojen jälkeen alkoi jopa päiviä kestänyt mököttäminen, jossa minä koin olevani syyllinen osapuoli ja olin aina se, joka teki sovintoa tavalla tai toisella.

Miten minä sitten muutuin suhteen aikana? Vetäydyin sosiaalisista tilanteista, muutuin kotona hiljaiseksi hissukaksi ja häpesin sekä itseäni että miestäni. En uskaltanut ilmaista tunteitani ja hiljalleen lopetin myös positiivisten tunteiden ilmaisun. En kokenut saavani suhteesta arvostusta, kunnioitusta ja aitoa välittämistä. Tiedän että mieheni rakasti minua, hänellä ei vain ollut välineitä käsitellä tunteitaan oikein. Ahdistuin, lopetin suhteeseen panostamisen ja mieheni haki lohtua muualta. Erosimme uskottomuuden seurauksena.

Nyt, kuukausi eron jälkeen, koen olevani mitätöity, koen olevani syyllinen moneen tapahtumaan ja koen hirvittävää tarvetta korjata välimme kuntoon. Miksi? Järjellä ymmärrän että syy ei ollut minussa ja minun olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten, tunteet sanovat vieläkin toista. Nyt tiedostan, että hän jo ensimmäisellä lyönnillä sai minut valtaansa, pelkäsin siitä asti seuraavaa lyöntiä ja raivokohtauksia. En uskaltanut elää täysillä, elin hänen valtansa alla. Häpesin itseäni ja tilannetta, toivoin aina parempaa.

Joskus oli parempia aikoja. Aikoja, jolloin hän ei ollut pahantuulinen. Ne olivat ohimeneviä, mutta herättivät minussa toivoa. Pienet rakkaudenosoitukset koin voimakkaasti, ne auttoivat minua huonojen aikojen yli.

Minun olisi pitänyt kuitenkin ymmärtää, että ne eivät riitä. Tasavertaisessa parisuhteessa ei voi elää toisen heittämien kultahippujen varassa, jos muu aika on pelkoa ja ahdistusta. Niin minä kuitenkin tein 20 vuotta. Nyt olen yksin, yksinäinen, mutta saan olla turvassa ja elää omien arvojeni mukaisesti.

 

Nimetön kertoja, syksy 2013

 

tunnitKirsi-Marja Moberg, Tunnit, sekatekniikka, 30 cm x 30 cm (2014)

Kumma nainen

Tutustuin entiseen puolisooni hyvin nuorena ja menimme naimisiin parikymppisinä. Silloin, melkein lapsena, kun aloimme tykkäilemään toisistamme, olin kiltti ja arka. Luulen, että mies ei koskaan antanut minulle anteeksi sitä, että kasvoin aikuiseksi.

Alussa väkivalta oli aika hienovaraista. Mies oli itsekäs. Nälvi. Töni. Hän teki raskasta työtä ja kaiken vapaa-ajan hän käytti itseensä. Hän oli kuitenkin hyvä isä lapsille ja meillä oli kaunis koti mukavalla alueella. Mutta vuosien saatossa tilanne paheni.

Meni pitkä aika, ennen kuin kerroin väkivallasta kenellekään. Häpesin ja pidin itseäni syyllisenä siihen. Mieskin sanoi, että “olet sinä kumma nainen, kun sinua on pakko lyödä”. Hänen mielestään olin kylmä, itsekäs ja urasuuntautunut.

Kun aloin tienaamaan paremmin kuin mieheni, hän pieksi minut tosi pahasti. “Sinä olet ainoa nainen tällä alueella, joka on verokalenterissa”, hän raivosi ikään kuin se olisi ollut maailman suurin häpeä. Mies kuitenkin hyötyi minun tienaamistani rahoista, sillä ne käytettiin koko perheen hyväksi. Oman palkkansa hän käytti itse miten lystäsi.

Kun pahoinpitelyt muuttuivat vaarallisemmiksi, en voinut enää salata niitä. Kerran haimme lasten kanssa turvaa ystäväni luota. Hän sanoi, että ei olisi ikinä uskonut, ellei olisi omin silmin nähnyt, kuinka mies kerran läimäytti minua kesken illanvieton. Minä kun olen niin vahva ja mies niin mukava.

Olin vuosia joutunut käymään lääkärissä mieheni aiheuttamien vammojen takia. Yksi kerta oli kuitenkin erilainen. Nuori lääkäri, jota en ollut aikaisemmin tavannut, katsoi minua silmiin ja sanoi, että jos haluan nostaa syytteen, hän tulee todistamaan oikeuteen puolestani.

En koskaan nostanut syytteitä, mutta tuon tapauksen jälkeen aloin järjestää eroa. Sain onneksi tukea ja apua joiltain läheisiltäni. Toiset taas ihmettelivät, että miksi otin eron niin hyvästä miehestä, vaikka väkivallasta tiesivätkin.

Lähteminen on vaikeaa, mutta se on tärkeää. Toivon että edes yksi ihminen saisi tarinastani voimaa päätöksen tekemiseen.

Kerttu, 62, Riihimäki

Veistossarja: Kaarina Kuusisto-Lukkari: Nyt riitti!

My Experience

Something is not right.

It was the day before my wedding. Sun was shining high up on the clear blue sky like it does in Africa, more specifically Zambia. A few days earlier my future husband had started to act strange. Suddenly he was short-tempered and snapping over nothing. I confided to a good friend. He said: “Mimi, maybe he is just stressed. It’s going to be okay. He will change when he realizes what a good woman you are, and how much you love him.” I looked at the reflection of myself in the mirror, wearing a beautiful, white dress.

Something is not right, my gut kept whispering.

I decided to listen to my friend’s words and to believe that everything was going to be okay. The next day I said “I do” to the man standing next to me.

In my mind a honeymoon is a time when a couple celebrates their unity. For our honeymoon we travelled to another city and I looked forward to a peaceful and relaxing three weeks. I even expected some romantic moments. Quite soon it turned out those were just my fantasies. Right at the beginning of our trip my husband started asking me for domestic favours. At the same time he would go out and drink with his friends. He would come back early in the morning, demanding for food. I was disappointed and annoyed. Little did I know this was just the onset of a ferocious marriage.

We returned home to start our life together as a married couple. My husband went back to work, staying late almost all evenings. During weekends, when he had his days off, he didn’t spend time with me. His mobile phone would be out of coverage area and he came home in the early hours of the morning very drunk and demanding for food. My gut feeling kept asking me:

Do all married women have to go through, what I’m going through?

Eventually I got tired of watching his behaviour and decided to confront him about it. He got very upset. He threw all my clothes out of the bedroom. He told me he wasn’t willing to live with a woman who questions his way of life. Afterwards I have realized that this time marked the onset of emotional violence in our marriage.

He threw my clothes out repeatedly. He told me to get out of his life. I went to my parents’ house explaining my situation. My mother told me with sadness in her eyes that according to the traditions I was no longer in their custody. She suggested I go to my husband’s relatives for help. Not feeling comfortable with that, I decided to go back home. It was a mistake. My husband hit me. The hit broke my lip and left me injured and alone in the middle of the night with nowhere to go. The next morning he left for work like nothing had happened. From work he called me apologizing and saying it would never happen again.

It will never happen again. But how can I be sure?

Never again happened three months later.

My sister was staying over at our home and we had gone to bed. My husband came home late at night, very drunk, very upset. I had prepared food for him, but he wasn’t satisfied. He started breaking plates. He removed all my clothes from the bedroom closets and threw them all on the floor. When I asked him what was he doing, he rushed towards me and started hitting me. The noises woke up my sister from the next room and she came to my rescue. We quickly ran to another room and locked the door. In the morning, I found all my clothes outside of the house, sprinkled colours all over the yard. My husband was leaving for work and he told me to get out of the house before he gets back.

I started gathering my clothes from the yard. I kept thinking about what to do next, but my mind felt paralysed. How had I ended up in this situation? My husband returned already after a couple of hours. “What are you still doing here, in my house?” he asked me. I then decided to seek help from his relatives, like my mother had suggested. I went to meet my husband’s cousin. He was understanding, but escorted me back home. He had a serious talk with my husband. After that, he swore this would not happen again. He had just had a rough time at work and was getting a lot of pressure from his boss.

Things didn’t get any easier. My husband’s brother had died before our wedding. I thought he was still going through emotions associated with his brother’s passing. He was full of grief and still facing a lot of pressure from work. His violent behaviour continued, but I kept justifying it in my mind with the things that had happened to him. In my life, “never again” could mean anything from days to weeks, until he hit me again.

Few months down the line, my husband received an invitation to write entrance examination for a Finnish university. I felt that after all the troubles he needed a fresh start in a new environment. I encouraged him to take the exams and eventually he was accepted to study in Finland. He moved to Finland and I stayed in Zambia, moving in with my parents. I told him that staying apart would also create a better time for us to reflect on our marriage and to figure out what we both wanted out of it.

We kept communicating mostly through emails. Eventually, he encouraged me to apply for a study place, stating that it would be the simplest way for me to join him. He promised that we would start a new life together in Finland and focus on better things. I was also accepted to study and started to prepare my move.

I left Zambia in 2007 to travel to Finland. My mother, sisters and nieces were left in tears. “I am happy you are leaving to pursue a good education. But I am worried about you, that maybe the life you had here with your husband will continue.” Those were the last words my mother said to me before I got on the plane. I didn’t know then, that the next time I would meet her, life would be very different for me.

My mother’s words echoed in my mind, but I had to believe in a better future.

The first three months living in Finland seemed mostly okay. Towards the end of the year, however, things took a turn for the worse. It was dark and cold all the time. I was on a new contraceptive and feeling very moody. My energy levels were so low I wished I could have stayed in bed entire days. I explained my husband how horrible I was feeling and asked if we would shift to another form of contraceptives. He refused this, telling me I was being very unappreciative. He told me he was trying to provide for me and if I chose to bring a baby into the world, I would have to take care of it myself.

I was depressed and in no mood to go to student parties. My husband insisted on it. “There are a lot of beautiful women out there”, he used to say. He stated that I should stop nagging about everything. All in all, the marriage I had come to Finland to save, wasn’t working out as I had wished. “Summer time is coming”, my husband said. “Work is hard to find in Finland, but I expect you to find a job. Then you can get your own place to live.”

My first summer in Finland I got a job as a construction cleaner. The job was very demanding and tiring, but I was determined to become independent financially. I worked in the same company with my husband and we mostly did the same kind of job. At times we both remained to do extra time. This was one of the toughest summers that I had while living in Finland. I worked from Monday to Sunday and at times from 07 am to 03 am. When we got home from work, he would go straight to bed. He demanded me to prepare him some food to eat and some for later, to carry to work the following day. One day, exhausted from work, I asked him to help with the food. After all, we were both very tired. He got angry and locked our bedroom door. I slept in the common room that we shared with two other students.

My inner voice went on mute. The only thing I could think about was how to survive from one day to another.

The summer was over and we went back to school. My husband asked me to deposit half of my savings into his account, as he was the one who took care of bills. I did that thinking he would use the money accordingly. Sadly, I was wrong. It was now time for him to party. He went out to party three days a week and spend the money. One evening I came across the receipts and I chatted with him expressing my concern about his spending. He got upset and locked me out of the apartment.

Somehow it wasn’t enough, that I had given him half of my savings. He started to monitor my account and how much money I was spending. I learned it was better to use cash to buy the things I needed and remove the tags before going home.

One winter I went to work further north. I spent three months working there, totally alone. My husband never called me. Whenever I called him and asked him to talk on Skype he said he was busy. When I complained about the communication breakdown, he told me I was being unreasonable. When I returned home, he asked me to give half of my earnings to him to take care of bills.

It’s my money, I worked hard for it! said the gut feeling that had been quiet for a long time.

He kept bothering me about the money for so long that eventually I gave in, just to have a peace of mind.

We decided to complete our studies from Helsinki. When living in a big city, my husband became stricter and stricter with me. He didn’t allow me to make any new friends. He came along every time I was meeting someone. One evening after work I decided to go for a drink with an acquaintance I knew from Zambia. I called my husband assuring if it was okay. He said it was fine. When I came home, I had to pay the price for the nice evening I had had. He hit me and took away my phone, my wallet and keys to our home.

One day I got home around 8 pm. to find the apartment door locked and my husband gone. I tried calling his phone but it didn’t go through. I tried a number of his friend, who picked up and told me they were on their way to Tallinn. I started calling the few friends I had and managed to get a place to sleep.

Being locked out from my own home wasn’t enough: soon the living situation got even worse. We were thrown out of the apartment permanently because of unpaid rents. My husband decided to stay with his friend and once again I had to look for a place to sleep.

Somehow there was still some hope in me that my husband would better his ways. In August 2012 we both had vacation days and we decided to travel to Tallinn together. I hoped we could have a discussion about our relationship, maybe change things for the better. I bought the tickets and he agreed to pay for the other expenses. He spent a lot of money buying alcohol for everyone who was nice to him at the cruise ship bar. When I asked for something, the only thing I got was excuses why he couldn’t buy a thing or two for me.

In Tallinn we checked in the hotel. I wanted a rest after travelling. He left the room saying he wanted to check out the hotel atmosphere. After he had been gone for several hours, I started to worry. After all, we were both in a country very unfamiliar to us. Later he came back very drunk. I had to go for dinner alone. Sitting at the table, eating alone I looked around. I saw couples eating together, laughing and smiling.

Those people seem happy, not afraid.

Something in my mind shifted. I realized the discussion about us and our relationship would not happen on this trip. It would never happen.

When we got home, I made up my mind that this was not the kind of relationship I had signed for. I told my husband I wanted a divorce and he refused. I told him I need time to reflect on things. I started living my own life, even though we still shared an apartment.

Some time passed by. Little by little I started to feel better. It wasn’t easy to manage everything on my own, but at least I wasn’t afraid all the time. I was free to do what I wanted and it felt amazing. I even met a nice Finnish man and started dating him. After a while we moved in together. When my husband realized he was really about to lose me, he came to see me. He was on his knees asking me to get back with him, saying he would change. I insisted I was done and I just wanted a divorce. My husband wasn’t satisfied with my decision. He started harassing me over the phone. It got so bad I had to get a new number.

In November someone unfamiliar was waiting for me in the hallway of my new building where a lived with the Finnish man. The stranger was a Zambian woman from the association of Zambians living in Finland. She told me she wanted to talk to me and started begging me to go back to my husband. I told her that whatever was going on in my life was none of her business and I refused to have a word with her. She decided to call my husband. I heard her talk and curse me.

Later, my Finnish boyfriend came home and told me a strange woman claiming to be the president of the Zambian association had called him and threatened him to stop seeing me. Later we saw an envelope by the door, a letter was directed to him. It was from the same woman, claiming that I was with my boyfriend only to try to get a residence permit to Finland. She also claimed that my boyfriend could be sued because of his interaction with me. At that very moment, I called the woman and told her that I would not take her intimidation and I asked her to stay out of my business.

On December 3rd I was getting ready for a graduation party of my friend’s son. I was taking a shower and my phone rang repeatedly. I checked my phone only to find it was my husband. I called back wondering why he was calling me so early. He answered that he was just checking on me and wanted to know if I would be attending the party. I told him I wasn’t sure. He told me he was in the city where we used to study and that he was meeting some friends there. I felt a wave of relief: he wasn’t in the same city as I was.

At about 5pm I left home to go to the party. While on the train, my husband called me again.

This feels weird, said the familiar inner voice.

At the party, I couldn’t relax and I decided to leave early. I left with four African men and we all got on the same bus to Helsinki city. I then took a train home. The train ride seemed to take forever. I just wanted to get home as fast as I could. I finally got to my destination and got off the train. I had 500 metres to walk from the station to my home.

When there were 200 metres left, a man grabbed me. He had his arm across my shoulders and before I could say anything, I was stabbed on the throat with a knife. When the knife took another hit at me, I knew my life was in danger. I saw two girls standing nearby. I quickly realized they were my only hope of survival.

I was pushed to the ground. I saw the shoes of my attacker and realized it was my husband. He dragged me around, hit my head on a wall and tried to strangle me. I screamed whenever I had the chance, hoping someone would come to my rescue. He kept stabbing me with the knife.

The two girls gathered their courage and started to scream to my husband: “What are you doing, stop!” they yelled. When my husband realized somebody was watching, he ran away. I screamed to the girls to help me. They asked me to sit down and told me that help was on its way. In a few minutes the police came and a bit later an ambulance. I was suddenly surrounded by doctors and nurses. They told me I was at the emergency ward of Meilahti hospital. I had been stabbed 27 times.

When I got out of the hospital, I went to give a statement to the police. We went to court and my husband was convicted for attempted murder. He was sentenced to prison for six years.

My life has been changed forever by what happened. I am glad to be still alive. I suffer from post-traumatic stress disorder, but I am sure it will eventually pass. I am thankful to all my friends for being there for me. I also feel gratitude towards the Finnish government and the Finnish system that abled me to get the help I needed during the trial.

Above all my greatest gratitude goes to my teachers at my university. They have given me all the moral and emotional support to help me focus on my studies so that I eventually graduated.

I filed for divorce in the District court. My husband refused to sign it claiming that I didn’t have any reason to divorce him. However, the divorce was granted. He re-appealed to the Court of Appeal, the court upheld the decision from the District court. I haven’t yet filed another application in the Zambian court, as it requires for him to be present. As such I have decided to forget about it for now and concentrate on mental healing. I am still married to the man that stabbed me 27 times, so a divorce case awaits me in the near future.

I have many dreams for the future. I plan to continue my studies with a Masters Degree. I hope to one day work in an organization promoting equality and rights of women. I hope to initiate a project in Zambia to support victims of gender-based violence, especially women and children.

I have a strong passion for my field of profession, tourism, and to be more precise, especially Sustainable Tourism. I want to promote the conservation of our Zambian nature resources and heritage.

I have always believed in the saying that what doesn’t kill you makes you stronger. Believing that, I must be a very strong person by now. And that gut feeling that has followed me through my life?

There are better things to come, it says, loud and clear.

 

Mimi Kazika

 

Näinkö repivä

Näinkö repivä
tie on meidän kuljettava
löytääksemme
oman itsemme?
Näinkö paljon rikottuja astioita
maitolitroja lattialla,
mustelmia kehossani, silmissä,
itkua, tuskaa, pahoja sanoja
loukkaantumista, loukkaamista
on käytävä läpi
jotta löytäisimme omat
jalkamme
joilla seistä.

Tavoite on tosi korkea:
kaksi jalkaparia
erillään
vierekkäin.

Rauni Kortesalmi

kaksipariaVirginie Loÿ ja Kaj Martin, Kaksi jalkaparia, paperikollaasi kartongille, 39 cm x 52 cm (2013)

Minulla oli pieni laukku pakattuna valmiiksi

Tapasin mieheni 18-vuotiaana. Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Vuosien saatossa miehessä alkoi näkyä väkivaltaisia piirteitä, mutta aluksi ajattelin, että se menee ohi. Ei se mennyt. Tilanne paheni pikkuhiljaa hiipimällä. En saanut tavata entisiä kavereitani, en olla tekemisissä sisarusteni ja vanhempieni kanssa, en puhua kauppareissuilla tuttujen kanssa. Lopulta estettiin jopa töihin meneminen, haukuttiin huoraksi ja kuulusteltiin aiemmista suhteistani. Väkivalta paheni koko ajan: hakkaamista, potkimista, hiusten repimistä, pakottamista seksiin tuntikausien ajan… Lista on loputon. En edes pysty kaikkea kauheutta kertomaan, hirvittäviä asioita tapahtui. Kaikki tavarani hajotettiin ja vaatteeni revittiin. On monta asiaa mitä en ole kertonut kellekkään.

Tätä kesti yli kymmenen vuotta, kunnes huomasin olevani raskaana. Raskausaika oli hirveä, jokapäiväistä hakkaamista ja huorittelua, jopa synnytyslaitokselle tuli soittoja kotoa ”hommatkaa se huora puhelimeen”, onneksi henkilökunta ei vaivannut minua asialla ja synnytys sujui hyvin. Vauvan kanssa kotiinpaluu pelotti, mutta muutakaan mahdollisuutta en tiennyt olevan olemassa. Itsetuntoni oli alhaalla ja kaikki tuntui toivottomalta. Hakkaaminen jatkui edelleen ja ensimmäiset 2 kuukautta pidin tytärtäni sylissä, koska en uskaltanut laskea häntä mihinkään väkivallan pelossa. Olin laihtunut kovasti (paino 49 kg, olen 170 cm pitkä) ja hiukseni lähtivät päästä repimisen, stressin ja imetyksen takia. Muutamana yönä mies otti lapsen ja ajeli humalassa ympäri kyliä.

Eräänä yönä tyttäreni ollessa 4 kuukautta vanha, sain tarpeekseni. Olin jo lähtenyt karkuun monta monituista kertaa aiemminkin, mutta aina palannut. Minulla oli pieni laukku pakattuna valmiiksi ja odotin vain sopivaa hetkeä. Mies sammui riehumisen päätteeksi ja silloin minä toimin. Pakkasin tytön ja tavaraa sen verran kuin rattaisiin mahtui ja läksin juoksemaan. Juoksin lähimpään taloon parin kilometrin päähän keskellä yötä ja pyysin sieltä apua. Talon emäntä soitti vanhemmilleni, jotka hakivat meidät turvaan. Se tapahtui 24.2.1996. Tyttäreni on nyt 17-vuotias ja minä olen onnellisesti aviossa ihanan miehen kanssa. Asumme toisella paikkakunnalla ja saan olla rauhassa. Tapahtumat jättivät sekä fyysisiä että psyykkisiä vammoja, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa.

Heidi, 45, Nurmijärvi

raksunettiinRakel Liekki, Pikkuhiljaa hiipimällä, akryyli, 37,8 cm x 38,3 cm (2013)

Teos on myytävänä.

Pura Vida

KAKSITVÅ ”Pura vida”

Fashion video for Jaa salaisuus- campain for Naisten linja/ Women´s line.
Women’s Line is a national, toll-free helpline for all women and girls who have experienced violence or threat of violence, and their friends and relatives.
”On asioita, joiden takia ei kannata kestää kipua. Jos tarvitset suojuksia kotona, hae apua.”

Stalefish Productions. Directed by Jussi Häyhä

Music by Amel Amour

Models Helsinki Roller Derby

Rakkaus josta jäi itseinho

Tapasin kahdeksan vuotta sitten opiskeluaikanani mitä ihanimman miehen. Tunsin olevani hänelle todella tärkeä. Arki meni siihen asti hyvin, kunnes selvisi hänen olevan normaalia tiiviimmissä tekemisissä toisen naisen kanssa. Purskahdin tuolloin itkuun, jonka seurauksena iso mies istui päälläni, löi ja haukkui, loukkasi ja huusi mitä ikinä sylki suuhun toi. Aikaa kului ja tilanne rauhoittui, mutta epävarmuus kalvoi jokaista päiväämme.

Muutettuamme isompaan asuntoon, miehen väkivaltainen käytös fyysisesti ja henkisesti lisääntyi, varsinkin hänen ollessaan humalassa. Usein yritin ymmärtää hänen stressiään ja ties mitä, mutta mikään ei riittänyt. Hän ei suostunut lopettamaan alkoholin käyttöä eikä lähtemään. Tilanne kärjistyi lopulta todella pahasti ja hän suostui vihdoin eroamaan.

Aloin pikkuhiljaa päästä jälleen jaloilleni ja tuntea olevani muille tärkeä ja hyvä juuri omana itsenäni. Mutta oltuamme puoli vuotta erillämme, aloimme mieheni kanssa pitämään uudestaan yhteyttä ja tapailemaan. Hän oli mukavempi kuin koskaan ennen. Ei mennyt aikaakaan, kun muutin hänen vuokseen eri paikkakunnalle. Tulin raskaaksi ja jäin kotiin odottamaan lasta, siivosin, pyykkäsin, laitoin ruoat, tein kaiken miehen mieliksi. Väkivalta alkoi uudestaan. Aluksi ”uhkailin” lähteväni lapsen kanssa ja aloittavani uuden elämän, useimmiten sain naurahtavan vastauksen ”Sinäkö lähtisit, hah, ei sinulla ole mitään etkä mitään saa”. Hän sai itseinhoni kasvamaan huippuunsa, jonka seurauksista kärsin vielä tänäkin päivänä. Kuinka olin vielä tuolloinkin naiivi ja sokea, haluton myöntämään kaikkea. Nyt tuntuu, etten voi antaa itselleni anteeksi.

Sitten se päivä koitti, se päivä, kun olin hänen selkänsä takana saanut järjestettyä itselleni ja lapselleni asunnon. Hänen töissä ollessaan kannoimme ystäväni kanssa tärkeimmät tavarani pois. Silloin tunsin pitkästä aikaa sen itsenäisen tuulen, että pystyn itse päättämään asioistani eikä minua loukata, eikä satuteta enää. Olen nyt asunut vuoden lapsen kanssa kaksin ja hän saa säännöllisesti tavata myös isäänsä.

Arvet ovat todella syvät, suurimmat henkisestä vahingoittamisesta, fyysisestä pienemmät. Viimein olen tullut siihen tilanteeseen, että olen valmis käymään kaiken läpi. Tunnen, että minun on saatava joku, jolle luottamuksellisesti puhua. Syvälle sisimpääni sattuu niin kovasti. Minun ja poikani elämä pyörii kuitenkin vihdoin tasaista arkea ja olen siitä hyvin onnellinen.

Maria, 27 vuotta, Kotka

blackKirsi Vahtera, Maria, eri metallintyöstöteknikat, 33,7 cm x 25,9 cm (2013)

Teos on myytävänä.

Lisää Kirsi Vahteran töitä: www.routadesign.fi

Rakkaus on sokea…tiettyyn pisteeseen asti

Tapasin lasteni isän parikymppisenä ja hurmaannuin täysin. Heti alussa hänellä oli kyseenalaisia luoteenpiirteitä, jotka nousivat esiin varsinkin humalassa: riehumista, nimittelyä yms. Ajattelin onnen huumassani, että kyllä se siitä ajan myötä tasaantuu.

Ensimmäistä lastani odottaessa käyttäytyminen alkoi muuttua radikaalisti, ensin humalassa ollessaan, pikku hiljaa myös muutoin. Hän esim. yritti potkaista mahaani, että vauva kuolisi. Hän oli sairaalloisen mustasukkainen ja seurasi tekemisiäni. Kaikenlainen riehuminen oli ihan arkipäivää. Toista lasta odottaessani hän osoitteli haulikolla, kun olin naapurista menossa hakemaan apua hänen riehumiseensa. Avun haku jäi ja henkikulta säilyi. Ei ollut ainoa kerta, kun pyssyn piippuun tuijottelin.

Lukemattomat kerrat ryyppyreissujen aikana piilotin aseita ja ammuksia milloin mihinkin vapisten, kuin haavan lehti. Tutuksi tuli vuosien myötä myös milloin minkäkin huonekalun korjaaminen tai uusiminen hänen raivonsa jäljiltä, puhumattakaan ulosteiden siivoamisista jne..

Välillä suunnittelin lähteväni pois, mutta edelleen luotin kaiken muuttuvan, osasihan hän olla myös tosi ihana toisinaan selvin päin. Vuodet vierivät ja tuli toinen ja kolmas lapsi. Ostimme asunnon ja pian aloimme rakentaa omaa taloa.

Tilanne paheni vuosien myötä koko ajan. Ei mitään vakavia pahoinpitelyjä kuitenkaan ollut. Hiuksista repiminen tuli hyvinkin tutuksi, raiskauksia jatkui vuosikausia, kun en yksinkertaisesti pystynyt hänen kanssaan sänkyyn, niin hän otti väkisin. Viimeiset 2 vuotta suhteesta nukuin lasten kanssa yhden huoneen lattialla ihan vain sen vuoksi, että saisin olla rauhassa…milloin sain, milloin en.

Henkinen väkivalta oli kuitenkin pahempaa, kuin nuo fyysiset tapahtumat: fyysiset kun voi sulkea itsensä ulkopuolelle, mutta henkiset jäävät jylläämään ajatuksiin todella pitkäksi aikaa. Sain kuulla olevani kaikkea mahdollista huonoa maan ja taivaan väliltä: ”hylkiö, jonka ei tarvitsisi edes elää”.

Loppuaikoina ruokakauppa oli ainut, johon pääsin, että ei tullut jälkipuheita ja kuulusteluja, missä olin ollut, ketä nähnyt yms. Useampaan kertaan suunnittelin myös päättäväni päiväni, jotta saisin helpotusta tuskaani, mutta aina rakkaus lapsiin sai jaksamaan seuraavaan päivään.

En tänäkään päivänä täysin tiedä, mistä sain voimaa irtaantua tästä perhehelvetistä. Jälkeenpäin olen ajatellut asian niin, että enkelini minua kannattelivat ja antoivat voimaa etsiä asunto ja oikeasti lähteä pois. Niin sitten yhtenä päivänä miehen ollessa töissä ystäväni kanssa riivimme jätesäkkeihin tavaroitamme pelossa, että mies tulee kotiin, vaan eipä tullut ja pääsin lasten kanssa omaan asuntoon.

Niin paljon kuoli sisältäni yhteisten 10 vuoden aikana, että seuraavaan 10 vuoteen en pystynyt edes itkemään, kyyneleet eivät vain tulleet. Kuinka vapauttavaa olikaan sinä päivänä, kun olin saanut itseni siihen kuntoon, että pystyin itkemään; se oli suuri helpotus ja jälleen taas yksi merkki, että tästä selvitään.

Uudessa asunnossa en ensimmäiseen puoleen vuoteen nukkunut juuri ollenkaan, kun pelkäsin joka risahdusta ja sitä, milloin mies on haulikon kanssa oven takana tai tulee rivitalomme ikkunasta läpi. Pikku hiljaa elämä tasaantui, huolimatta miehen uhkailuista ja kaikesta elämää hankaloittavista asioista ja pääsimme uuden, eheämmän elämän alkuun.

Kaiken tuskan ja henkisen pahoinvoinnin läpikäymiseen meni liki 10 vuotta, mutta nyt olen jo sinut itseni ja menneisyyden kanssa. Viime kesänä lähdöstäni tuli kuluneeksi 15 vuotta ja vasta silloin alkoi tuntua siltä, että pystyisin tasapainoiseen, eheään suhteeseen miehen kanssa.

Toivotankin itselleni onnen ja rakkauden täyteistä loppuelämää.

Mia, 46

Kuva: Ville Tietäväinen

Sorry baby, I love you

paloniemiisoRakastuin joitain vuosia sitten ulkomaalaiseen mieheen. Kuten varmaankin monille tuttua, ellei jopa kaikille, suhteen alussa mies oli taivaallinen. Kehuja, rakkautta ja uudelleen kehuja. Kelpasin juuri sellaisena kuin olin ja olin hänelle riittävä, kunnes en enää ollutkaan.

Riidoistahan kaikki lähti. Alussa myös verbaaliset yhteenotot olivat rajuja. Huorittelua. Minua verrattiin toisiin naisiin ja haukuttiin. ”Sorry baby, I love you” sai minut unohtamaan sen, kuinka hetki sitten olin viiden euron huora, jota parempia olivat kaikki maailman naiset.

Viimeinen kerta, kun aidosti muistan olleeni entinen minä, oli ennen ensimmäistä fyysistä päälle käymistä. Väkivalta ei alkanutkaan läpsimisestä tai tönimisestä, mies tarttui kurkkuuni kiinni, kun pistin vastaan ja ilmaisin tahtoni. Makasin sängyllä, kädet puristivat kurkkuani. Muistan, että se sattui ja ruskeat silmät kiiluivat raivosta.

Samana iltana mies itki ja katui tekoaan. Lupasimme, ettei enää koskaan uudelleen. Sinä iltana se olin minä, joka lohdutti. Hetken kaikki oli sekaisin, mutta suhde jatkui. Hän oli jälleen se ihana mies, jolle kelpasin. Seuraavassa riidassa minua tönäistiin rajusti rintakehään. Päällimmäisenä on noista ajoista mielessä kipu ja sekavuus, sillä hän ei ollutkaan se, keneksi häntä kuvittelin.

Viikkojen saatossa ”I love you” väheni ja tilalle tuli huora. Olin huora päivästä toiseen. Koskaan en pettänyt, en edes flirttaillut muille. Muilla sanotaan kotona ”huomenta”, meille ”huora” oli yhtä normaali sana ja kulki arjessamme mukana.

Väkivalta kasvoi. Töniminen muuttui potkimiseksi ja lyömiseksi. Kuristamista oli useimmin. Päähän kohdistuneet iskut saivat minut pelkäämään, etten selviäisi hengissä. Oli öitä, jolloin en pystynyt nukkumaan tietyssä asennossa tai ollenkaan, koska mustelmiin sattui tai joku kehon kohta oli turvonnut.

Itkin lattialla, mies heitti ruoan seinään ja käski minut siivoamaan. Itku kurkussa pyyhin kivilattiaa. Itkeminen ärsytti miestä, joten lattiaa ei enää pyyhittykään luutulla, vaan minulla itselläni. Mieheni veti minua pitkin lattiaa hiuksista. En osannut kuin itkeä ja kiljua. Ja tietysti, vaieta.

En tuntenut olevani mitään. Odotin seuraavaa kertaa, koska sitten tuli muutama hyvä päivä. Ehkä hän sanoisi rakastavansa. Vaan ei, sain kuulla, että ansaitsen kuolla ja ettei kukaan haluaisi minua päivän valossa. Olin mieheni mielestä lihava, ruma, hyödytön, tyhmä ja huono.

Nykyisin, kahden taponyrityksen ja useiden pahoinpitelyiden jälkeen, en ole siinä enää. Olen päässyt irti. Kuljen terapiassa ja 2 vuotta vaikenin. Enää en jaksa vaieta, ei tämä mies ole sen arvoinen.

Terapia on raskas joka ikinen kerta. En ole käynyt siellä kertaakaan itkemättä. Terapian jälkeen en pysty ajattelemaan kuin yhtä asiaa, väkivaltaa. Usein ahdistaa ja tuntuu, että sydän repeää. Olen katkera ja tunnen melkein lyönnit uudestaan ihollani. Haluan huutaa. Hän teki elämästäni helvetin.

Kaikesta huolimatta, kun katson peiliin, yritän nähdä siellä selviytyjän, en huoraa. En kuollut, enkä alistu enää. En koskaan, enkä kellekään. Aikansa se vie ja jäljet eivät varmaankaan koskaan unohdu. Tärkeintä on, etten leimaa enää itseäni hakatuksi naiseksi, vaan väkivallasta selviytyjäksi. Minä selviän.

Selviäthän sinäkin, älä vaikene.

Pauliina

Sarjakuva: Milla Paloniemi

Toiset toivovat kuolemaasi, toiset elämääsi

Tapasin mieheni rippileirillä, olimme lestadiolaisia. Seurustelumme ei ollut koskaan kovin onnellista, mutta minä halusin tehdä hänet onnelliseksi, halusin auttaa. Ajattelin, että asiat muuttuvat, kun menemme naimisiin. Olimme naimisissa kymmeniä vuosia, eivätkä ne muuttuneet.

Hän oli hyvin sulkeutunut, asioista ei kärsinyt puhua. Koskaan ei tiennyt, mistä tulee hirmuinen ryöppy. Ahdistus kasvoi sisälläni, mietin mistä tässä on kyse. Opin hyvin äkkiä olemaan hiljaa ja vain hymyilemään kauniisti. En saanut olla kauhean iloinen, enkä kauhea surullinen. Kotona mies tietyin väliajoin kiihdytti itsensä sellaiseen raivoon, ihmeelliseen tunnetilaan ja hyökkäsi kimppuun. Ilman että minä olisin huomannut mitään erityistä syytä suuttua. Elimme väkivallan ja intohimon keinussa, josta kerrotaan esimerkiksi Ensi- ja turvakodeilta saatavassa Päänavaus selviytymiseen -kirjassa. Siinä kuvataan ammattimaisella tarkkuudella miten asiat etenevät. Jokaisen, joka on auttajana tai viranomaisena perheväkivalta-tapauksissa, olisi tärkeää hankkia tuo opas.

Odottaessani kymmenennettä lastani, olin hirveän uupunut ja hain apua. Tajusin, etten tule sitä saamaan. Lestadiolaisyhteisössämme minua pyydettiin antamaan miehelle anteeksi. Luottamus siihen yhteisöön mureni. Ymmärsin kuolevani kotona ja niin avasin silmäni. Päätin lähteä siskoni luokse, joka asui kaukana meistä. Sovin lasten kanssa, että otan viisi nuorinta mukaani ja kymmenes oli mahassa. Matkaan päästyäni tiesin, ettei mies saa meitä enää kiinni ja olin niin valtavan helpottunut. Asuimme aluksi vaatimattomassa asunnossa. Mutta sisällä oli tosi lämpöistä, rauhallista ja ihanaa, ei tarvinnut pelätä mitään. Saatiin nukkua ja lapset olivat tyytyväisiä. Kävimme seuroissa ja pyysin apua tilanteeseeni. Yhdistys ei voinut auttaa, mutta yksittäiset lestadiolaiset äidit auttoivat. Lopulta saatiin uusi rivitaloasunto ja oli ihanaa tuoda sinne vastasyntynyt vauva. Taistelun jälkeen sain myös loput lapset luokseni. Eheytyminen alkoi. Perhe- ja uskonnolliseen taustaani liittyen minulle ei aikaisemmin ollut juurikaan itsetuntoa. Uskovaisuudessa arvostan Jeesuksen sanomaa, että autetaan, mutta omassa elämässäni itsetuntoani oli aina tallottu ja pienennetty. Olin toiminnassa mukana, leipomassa tai myyjäisissä, mutta koskaan en kokenut olevani riittävän hyvä. Mutta uudessa elämässäni hankkimissani harrastuksissa sain omana itsenäni arvostusta ja ystäviä. Oli suorastaan ihmeellistä, kun sukelluskouluttajani, mies, halusi opettaa minut sukeltamaan turvallisesti. Jopa minäkin ymmärsin, että hän toivoo minun säilyvän hengissä. Tuntui ihmeelliseltä, vaikka se on vain normaalia käytöstä todellisessa, tavallisten ihmisten maailmassa.

Pahin eroprosessi kesti pari vuotta. Olin vielä väsynyt tavatessani kiinnostavan miehen. Ensin hän pelästyi eroprosessiani ja lasten määrää, mutta kun olin onnettomuudessa menettää henkeni, hän ei enää pelännyt elämääni vaan kuolemaani. Eräänä loppukesän iltana soitin hänelle ja kysyin, voisiko hän halata minua, minä tarvitsen nyt kunnon rutistuksen. Hän kutsui minut luokseen, minä menin, ja tiedätkö mitä? Siitä lähtien me olemme olleet onnellisia.

Riitta, 54, Turku

kirje

Lue, printtaa ja jaa Anja Snellmanin runo ”Riitta” tästä

Turvakodit pelastavat henkiä

Joitakin vuosia sitten aloin seurustella mukavan miehen kanssa, joka kehui minua maasta taivaisiin ja sai minut nauramaan. Hän oli kuitenkin jo aluksi mustasukkainen läheisistäni, koska pidin heihin päivittäin yhteyttä. Pian huomasin pitäväni heihin yhteyttä enää silloin tällöin. Hän suuttui pienistä asioista ja nakkeli tavaroita. Humalassa hän saattoi läpsiä ja potkimalla aiheuttaa mustelmia… Ajattelin sen vain olevan väliaikaista ja hän oli pahoillaan tapahtuneesta.

Tulin pian seurustelun alkamisen jälkeen raskaaksi. Aluksi hän halusi lapsen, toisena päivänä ei halunnutkaan ja yritti painostaa aborttiin. Se ei ollut minulle ollut vaihtoehto. Humalassa hän potki ja uhkaili repivänsä lapsen itse ulos. Koko ajan oli haukkumista huoraksi ja alistamista muillakin nimillä.

Työni alkoi kärsiä jatkuvasta yhteydenpidosta ja mustasukkaisuudesta. Raskauden edetessä hän tuli mustasukkaiseksi siitä, että aina vaan puhutaan mahasta. Vietin yhden päivän turvakodilla, mutta hän sai puhuttua minut sieltä kotiin. Sen jälkeen oli vähän aikaa rauhallisempaa eikä väkivaltaa ollut. Ehdin nauttia raskaudesta ja kuvittelin riitojen olevan historiaa.

Vähän ennen lapsen syntymää väkivalta alkoi uudelleen hiipimään suhteeseemme. Sain ruokaa ja tavaroita päälleni riitojen aikana. Yritin lähteä riitojen yhteydessä, mutta hän oli vienyt puhelimeni juuri silloin, kun olisin soittanut apua. Yrittäessäni lähteä, hän uhkasi hakata minut ja laittaa tappajat lapsen perään. En siis silloinkaan voinut lähteä vaikka olisin halunnut.

Lapsen syntymän jälkeen hän kävi päälleni, koska ei saanut seksiä. Ensimmäistä kertaa hän hakkasi minua nyrkeillä. Hän uhkaili nakkaavansa lapsen parvekkeelta, koska lapsi oli minulle niin tärkeä. Hän sanoi katsovansa kuinka tärkeä lapsi minulle on: hyppäänkö perässä.

Olin ihan väsynyt ja poikki jatkuvien riitojen ja väkivallan vuoksi ja kerroin tästä neuvolassa itkien. Neuvolasta ohjasivat meidän turvakotiin. Kynnykseni lähteä turvakodille ei ollut enää niin suuri, koska olin jo aiemmin käynyt siellä. Mutta helppoa se ei ollut: lähteä salaa mitään sanomatta.

Luulin vielä turvakotiin saavuttuani, että meistä tulee perhe, mutta silmäni avautuivat siellä. Turvakodissa ilmapiiri oli turvallinen ja sain rauhassa keskittyä lapseen. Kun toivuin, huomasin kuinka ailahtelevainen mieheni oli ja millaista ylä- ja alamäkeä suhteemme oli ollut. En halunnut enää palata koska huomasin, ettei se tulisi muuttumaan.

Erosimme turvakodilla ollessamme. Hankin lähestymiskiellon ja saimme turvakiellonkin ja muutin kokonaan toiselle paikkakunnalle. Nyt saamme olla turvassa. Lapsen isä saa tavata valvotusti lastaan.

Ilman turvakotia minulla ei olisi näin ihanaa ja kaunista suhdetta lapseeni. Ilman turvakotia en voisi sanoa olevani onnellinen nyt. Toipuminen tuosta kaikesta vie vielä kauan aikaa, koska tapahtumien vuosipäivät lähestyvät. Mutta nyt minulla on aikaa keskittyä itseeni ja lapseeni.

Toivottavasti tämän lukemisesta on jollekin apua väkivaltaisesta suhteesta irtautumiseen ja väkivallattoman elämän aloittamiseen. Sellaisen elämän, jossa saa olla oma itsensä.

Kiitos kun sain jakaa tämän.

Maarit, 25

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen: Kävellä munankuorilla, video (2014)

Vihdoinkin minä elän

Valmistun pian muotoilijaksi, olen kahden leikki-ikäisen lapsen äiti ja keskellä avioeroprosessia. Kun mietin lapsuuttani, herää kysymys miksi minua ei otettu huostaan? Toivoin koko lapsuuteni, että joku tekisi jotakin, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Paitsi pahaa. Äitini oli väkivaltainen, isä käytti minua seksuaalisesti hyväkseen ja isovanhempani olivat pahasti alkoholisoituneita. Ilman naapurin vanhaa rouvaa minulla ei olisi ollut yhtäkään turvallista aikuista lähelläni. Aikuistuttuani tein isästäni rikosilmoituksen, mutta se ei johtanut mihinkään. Minun olisi lapsena pitänyt kerätä jotain todisteita tai olla 18-vuotiaana siinä pisteessä, että olisin kyennyt tekemään rikosilmoituksen, mutta Suomessa ei näin pitkän ajan jälkeen jaeta tuomioita.

Peruskoulussa kävin terveydenhoitajan luona päivittäin. Väkivallan jäljet eivät johtaneet minkäänlaisiin kysymyksiin saati toimenpiteisiin. Yläasteella vietin yhden kesän itseäni paljon vanhemman luokanvalvojani kanssa. Joimme yhdessä. Halusin turruttaa itseni sietämättömältä elämältä ja hän halusi käyttää minua hyväkseen ja onnistui. Kärsin bulimiasta ja olin alipainoinen. Otin viidennen kerran lääkeyliannostuksen, osittain tappaakseni aikaa, osittain tappaakseni itseni. Selvisin ihmeen kaupalla ja totesin, että pakko kai se on sitten kokeilla mitä elämästä tulee.

Olin vielä aika sekaisin tavatessani mieheni. Teimme heti lapsia, meillä oli niin kova tarve rakentaa tavallinen ja normaali perhe. Kun esikoiseni syntyi, tunsin uskomatonta rakkautta ensi kertaa. Samalla käsitin miten vähän minusta on välitetty. Minulle ei koskaan sanottu tai näytetty, että olisin rakastettu. Osoitan omille lapsilleni rakkautta kaikin keinoin, koko sydämestäni, joka päivä. Minun on ollut hyvin vaikea ymmärtää, että kun lapsi itkee, sillä ei ole yhtä paha olla kuin minulla oli. Arvostan äitini rohkeutta, kun hän hiljattain myönsi väkivaltaisuutensa ja kertoi olevansa siitä pahoillaan. Nyt lapsenikin ovat tavanneet hänet muutaman kerran.

Eroamme mieheni kanssa, koska liitossamme oli liikaa ikäviä elementtejä. Tuntui, että meillä meni hyvin aina, kun minulla meni huonosti. Sellaista vaihtokauppaa, vallankäyttöä, hiljaisuudella ja ahdistelulla pelaamista. Havahduin lopulta siihen, että kaikki asiat eivät yksinkertaisesti voi olla ainoastaan minun syytäni. Kunnon väännön kautta pääsin traumaterapiaan ja tukiverkkoni on onneksi tukeva, joskin pieni. En aio enää hävetä ja salailla näitä asioita. Häpeäminen ei ole minun, vaan ihan muiden tahojen tehtävä.

Teen nykyään vertaistukeen perustuvaa vapaaehtoistyötä, koen todella voivani auttaa. Asiat alkavat pikku hiljaa selvitä. Eheytyminen on sellaista itseensä luottamista. En pelkää enää etten selviäisi.

Ilona, 25 vuotta, Sysmä

anttisarja

Asioista vaietaan monista syistä. Monista syistä niitä pidetään kylmässä ja pimeässä. Usein joku rikastuu sillä, ettei jotakin kerrota. Joitakin asioita taas ei maksa vaivaa mainita. Mutta useimmin joku pelkää syyttä; syytön pelkää paljastuvansa. Joku häpeää. Silloin pitää sanoa: Älä pelkää. Ei pelko käskien katoa, tiedän. Mutta on aloitettava jostakin. ”Banish the faceless, reward your grace.” Riisuudu ja näytä itsesi, avaa suusi, ota riski. Jos paha on jo tapahtunut, pahimmassakin tapauksessa voit vain parantua.

Iholla on muisti, sanotaan. Mutta sanoja sillä ei ole. Siksi meidän täytyy antaa ne sille. Minusta vain tuntui, ettei minulla nyt ollut kovin montaa. Niinpä valokuvasin läheisiäni läheltä, yhdeksän vuotta sitten vanhentuneelle Polaroid-filmille. Pimeässä, aikojen kuluessa filmi on muuttunut ihon väriseksi. Tämä kaikki on kuitenkin rukousta, sanoille sukua. Haluaisin, kuinka haluaisinkaan rakkauden valottavan kaikki pimeässä odottavat ruudut! Millainen leimahdus! Puheenporina!

15. toukokuuta 2013

Antti Nylén