Kehosi on sinun -blogisarjan vieraileva kirjoittaja Ada Schwanck toimii tohtorikoulutettavana sukupuolentutkimuksella Sukupuoli, kulttuuri ja yhteiskunta -tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistolla. Hän toteuttaa sodan kokemuksia käsittelevän väitöskirjansa osana Haavoittuvuuden haltuunotto -tutkimushanketta. Ada on kiinnostunut taiteen keinoista välittää kokemuksia sekä empaattisen lukemisen voimaannuttavasta mahdollisuudesta.

Musiikki kokonaisvaltaisen toipumisprosessin tukena

Teen väitöskirjaa sodan kokemuksista kirjallisuudessa ja elokuvassa Haavoittuvuuden haltuunotto -tutkimushankkeessa, jossa puramme perinteistä erottelua henkisen ja fyysisen väkivallan välillä. Kertomuksissa ja elokuvissa on voimakkaita kuvauksia väkivallasta, jotka koen vahvasti kehollisina kokemuksina.

Kiinnostuin siitä, miten kertomus pystyy välittämään kehollisia kokemuksia sekä fyysisestä että henkisestä väkivallasta ulkopuoliselle lukijalle tai katsojalle. Oivalsin, että vastaus löytyy aisteihin vetoavasta kielestä ja kuvista, jotka pikemminkin koetaan fyysisesti kuin prosessoidaan kielellisesti. Musiikki kommunikoi nimenomaan näin: aistien kautta, kehollisesti.

Länsimaisessa terveydenhuollossa korostetaan usein mielen ja ruumiin eroa − fyysinen haava hoidetaan paikkauksella ja parsimisella, henkistä työstetään terapiassa mielen sairautena. Vaikka ymmärrämme, että fyysinen väkivalta voi aiheuttaa mielen oirehdintaa, ajatus siitä, että myös keho kantaa kokemusta ja muistoa väkivallasta välittömien haavojen ja mustelmien lisäksi, on vieraampi.

Haavoittuvuuden haltuunotto -hankkeen johtaja Elina Penttinen purkaa väkivaltaa nimenomaan psykofyysisenä kokemuksena, jolloin eroa mielen ja kehon välillä ei ole edes mielekästä tehdä; väkivalta haavoittaa aina sekä kehoa että mieltä. Myös toipumista voi ajatella kokonaisvaltaisena matkana, jolloin sekä mieli että keho saa huomiota ja huolenpitoa.

Monessa kulttuurissa musiikki on tärkeä osa yksityisiä ja yhteisöjen toipumisprosesseja. Itämerensuomalaisissa itkuperinteissä itkijänaiset käsittelivät oman kehonsa, laulun ja ääneen itkemisen kautta paitsi omia kokemuksiaan, myös auttoivat yhteisöjä toipumaan muun muassa sodista ja niihin liittyvistä menetyksistä.

Musiikki mahdollistaa kehollisten muistojen avaamisen ja voi auttaa kehon toipumisprosessissa. Musiikin kuuntelun tai oman äänen käyttäminen vapauttaa kehon jännitteitä ja antaa tilaa tunnustella, miltä omassa kehossa tuntuu. Musiikki voi stimuloida tai rauhoittaa, helliä kehoa tai ravistella sitä. Musiikki voi viedä miellyttäviin muistoihin ja luoda turvapaikan. Se voi toimia myös kanavana kipeisiin kokemuksiin. Musiikin avulla on myös mahdollista jakaa kokemuksia, huomata että ei ole yksin – musiikilla on valtava voima kehollisten kokemusten välittäjänä.

Emilia Lahti on Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitokselle sisusta väitöskirjaa tekevä ihmisoikeusaktivisti ja Sisu not Silence -kampanjan johtohahmo. Emilia juoksee vuodenvaihteessa 2400 km Uuden-Seelannin halki tuodakseen esille lähisuhdeväkivallasta selvinneiden rohkeutta ja voimaa sekä edistääkseen globaalia kulttuuria, jossa koetusta henkisestä, fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta voidaan puhua ilman häpeää.

Matka kehon voimaan on pyhiinvaellus ihmeeseen nimeltä sinä

Minulta kysytään usein miksi valitsin juuri juoksemisen Sisu not Silence –kampanjan avaustempauksen ytimeen. Olisihan muitakin – jossain määrin ehkä helpompia – tapoja taivaltaa 2400 kilometriä viidenkymmen päivän aikana. Jollain tavalla en kuitenkaan itse valinnut juoksemista tai ehkä edes tätä haastetta vaan se valitsi minut. Kehoni oli aikanaan päässyt ulos lähisuhdeväkivallan jälkeensä jättämästä häpeän vankilasta juuri juoksemisen kautta. Hikenä ulos puristuneen surun, kehoani hellästi keinuttavan askelluksen rytmin ja eteenpäin vievän toiveikkaan taivalluksen myötä löysin tien takaisin itseeni. Nyt kehoni oli tullut aika juosta uudelleen, mutta ei enää pakoon kipua tai sitä kohti, vaan muita varten ja kantaen lippua jokaisen henkistä tai fyysistä satuttamista kokeneen voiman, potentiaalin ja rohkeuden ju(h)listamiseksi.

Kehon liikuttaminen ja sen voiman tunteminen millä tahansa itsestä hyvältä tuntuvalla tavalla puhuu hukatun autonomian löytämisen ja eteenpäin kulkemisen alkuvoimaisen ihmeellisyyden puolesta. Kun liikutamme kehoamme, se viestii mielellemme, että teoillamme on väliä ja vaikutusta. Askel ja liikahdus kerrallaan saavumme kotiin itsemme luo, lakaisemme pelon lehdet porstuasta ja saamme sytyttää valot mielen huoneisiin. Tuo kotiinpaluu voi tapahtua vuosikymmentenkin jälkeen ja ovi sinne on aina avoin. Meille jokaiselle on oma uniikki, juuri itsellemme sopiva polku takaisin kehomme herkkyysvoimaiseen pyhyyteen ja itsearvostukseen. Minulle se oli juoksu, mutta näitä polkuja on yhtä monia kuin on eheytymistarinoitakin.

Matkatessamme tuon sisäisen ulottuuden äärelle on tärkeää, että emme pakota itseämme, kuten joku on ehkä menneisyydessämme meitä pakottanut. Että emme piiskaa itseämme eteenpäin häpeällä ja huku toisten näkyyn siitä, mitä meidän tulisi olla. Sinun uusi matkasi on vain sinun ja sinulla on oikeus omaan itseesi ja kaikkiin tunteisiin, mitä tunnetkaan. Tuo matka tapahtuu ulkoiseen maailmaan nähden eri dimensiossa ja eheyttävää on, että se saa tapahtua sinun itsesi luomilla ehdoilla. Samaan aikaan toisten arvoa luonnollisesti kunniottaen, mutta omia rajojamme rikkomatta.

Erityisesti lähisuhteessa koetun henkisen tai fyysisen väkivallan jälkeen on oltava herkkänä sille, että emme itse jatka meitä satuttavasti kohdelleen ihmisen tai yhteisön työtä itseemme kohdistaman ääriankaruuden kautta. Kehomme ansaitsee lempeyttä ja hyväksyntää ihan vain sen ihmeen vuoksi, että se on olemassa. Vaikka matka tuohon lempeyden maahan on trauman jälkeen pitkä – olen itsekin edelleen tuolla tiellä – on se kulkemisen arvoinen ja itsessään voimaa antava.

Kestävyysurheilun valtavirrassa on ollut perinteisesti hyvin vähän tilaa itsemyötätunnon ja eheytymisen narratiiveille, mutta haluan muuttaa tämänkin. Väkivallan trauman ylikäyneenä ymmärsin intuitiivisesti, että toteuttaakseni harjoitteluni rakentavalla tavalla, minun olisi rakennettava oma kehomyötätuntoa väreilevä juoksufilosofiani. Kyse ei usein ole niinkään siitä, mitä teemme vaan miten teemme.

Suuretkin haasteet voidaan tehdä lempeydestä käsin ja synkroniassa kehon kanssa. Itse asiassa: ne juuri tuleekin tehdä lempeydestä käsin ja synkroniassa oman kehon kanssa, ei käyttäen kehoa välineenä päämäärään. Olen rikkinäisyydestä lopulta uudestisyntyneen rakkauden kautta saanut löytää uudenlaisen suhteen niin fyysiseen minääni kuin ihmisiin ympärilläni. Trauman toisella puolella on elämää. Tuo eheytyminen, kuten sosiaalinen muutos ja ihmisenä kasvaminen, ovat kaikki ultramatkoja. Jokainen pienikin askel vie meitä eteenpäin ja vauhtia tärkeämpää on löytää sellainen eteenpäinsuuntautuva liike, joka tuntuu omalta.

Sisulla ja sydämellä,
Emilia Lahti

Kehosi on sinun -blogisarjan vieraileva kirjoittaja Kati Saira on Naisten Linjan päivystäjä ja tehnyt väkivallan vastaista työtä viimeiset kymmenen vuotta Virossa, Norjassa ja Suomessa. Kati on valmistunut saviterapeutiksi toukokuussa 2017.

Kati itse kuvaa työskentelyä savikentällä symboliseksi, kuin unenomaiseksi: ”On käynyt niin, että ihminen on ajatellut tekevänsä savesta vaikkapa talon, mutta kun työskentely on alkanut, hiljennytään, jolloin kädet ja keho saavat luvan puhua ja kertoa, mitä ne kaipaavat. Onkin syntynyt jotain ihan muuta.”

”Savi ei vaadi minulta mitään”

”Savi olen minä. Kun käteni asettuvat saven pinnalle, aistin itseni. Luon yhteyden itseeni. Kaikki alkaa hiljaisuudesta. Olen ei-tietämisen tilassa, jossa käteni, kehoni ja savi alkavat elää, luoda ja tuoda näkyväksi minua. Usein juuri sitä osaa minussa, mikä on ollut unohduksissa, jumissa ja keskeneräistä.”

Jokaiselle trauman kokeneelle sopii erilainen toipumisen keino. Ääneen sanominen, kirjoittaminen, piirtäminen tai esimerkiksi urheilu auttavat kehoa ja mieltä purkautumaan tapahtumasta. Keho muistaa, se kantaa ja jaksaa. Keho myös toivoo. Myös savityöskentely voi olla keino antaa keholle luottamusta ja toivoa tulevaisuudesta. Savityöskentely (Arbeit am Tonfeld) on Saksassa 1970-luvulla professori Heinz Deuserin kehittämä metodi, jonka avulla parannetaan ihmisen itsetietoisuutta eli ymmärrystä itsestään ja tunneprosesseistaan.

”Jokainen työskentely savikentällä on erilainen. Lähden matkalle ja otan vastaan sen, mihin kullakin kerralla olen valmis.”

Menetelmän päälinja on vaistonvaraisten liikkeiden salliminen, jonka tuloksena ihminen luo kosketuksen materiaaliin, saveen. Savi toimii rajapintana edustaen ympäristöä. Tämän materiaalin avulla ihminen luo suhteen itsensä ja ympäristönsä välille.

Työskentely tapahtuu käsin. Kädet ovat suorassa kosketuksessa saven kanssa. Savityö on fyysinen prosessi, ihminen itse on kosketuksessa materiaalin kanssa ja saa täten tuntuman saveen niin fyysisesti kuin henkisesti.

”Savi ei vaadi minulta mitään. Se on viisas, luova ja leikkivä opas.”

Liikkeiden suunta ja aktiivisuus sekä savesta syntyvät muodot, esimerkiksi ihmisten välisten suhteiden kuvaaminen, ovat savityöhön osallistujan oikeus ja tiedostamaton tai tiedostettu valinta. Prosessiin osallistuva ohjaaja tukee työskentelyssä heränneiden tunteiden käsittelyssä. Kaikkien tunteiden näyttäminen on prosessissa sallittua.

”Työskentely savikentällä on lisännyt tuntemusta omasta voimastani ja erityisyydestäni. Se on auttanut päästämään irti menneestä, selkiyttänyt tämänhetkistä elämäntilannettani ja avannut elämää eteenpäin.”

Savityöskentely on pitkäaikainen prosessi. Sen avulla väkivaltaa tai sen uhkaa kokenut saa jälleen paremman kosketuksen itseensä ja ympäristöönsä. Kun hoito etenee, se parantaa työskentelijän koordinaatiokykyä ja vahvistaa henkistä tasapainoa. Savityöskentely auttaa myös luomaan ja pitämään huolta uusista ihmissuhteista ja hyväksymään tietoisesti erilaisia tilanteita.

Saven ja tämän menetelmän avulla keho saa mahdollisuuden toipua.

*Lainaukset ovat saviterapiakurssin osallistujilta.

Elina Nikulainen kirjoittaa niin kutsutusta kostopornosta ja naisten oikeudesta toteuttaa seksuaalisuuttaan, ilman pelkoa.

ELECTRIC LOVE – sallittua seksuaalisuutta

Kesän aikana on tullut julki ainakin kaksi tapausta, jossa alastonkuvia on jaettu ilman kuvassa olevan naisen suostumusta. Kostopornoksi kutsuttu ilmiö näkyy yhä enemmän myös Naisten Linjan yhteydenotoissa. Yksityisyyttä loukkaavan materiaalin jakaminen on rikos ja halveksuttava tapa pyrkiä loukkaamaan tai kontrolloimaan kuvassa olevaa henkilöä.

Parisuhteeseen ja deittailuun kuuluu olennaisena osana seksuaalisuuden toteuttaminen. Monelle seksuaalisuus on leikkisyyttä ja alastonkuvat tai videot voivat olla kuumia, kiihottavia tapoja lisätä nautintoa. Nyky-maailmassa monet myös elävät etäsuhteissa eri pituisia aikoja ja tämä tuo läheisyydelle uusia haasteita. Intiimin materiaalin lähettäminen ja katselu on tapa kuroa etäisyyttä, saada rakas lähelle välimatkasta huolimatta. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tällä tavalla ottaa kulta syliinsä pelkäämättä seurauksia.

Seksuaalisuutensa turvallisen toteuttamisen pohjana on aina oltava suostumus ja molemminpuolinen luottamus; siksi intiimin sisällön lähettämisessä rakkaalleen ei ole koskaan, jälkeenpäinkään, mitään hävettävää. Kun intiimiä materiaalia jaetaan eteenpäin ilman suostumusta, uhri usein kuitenkin kokee suurta häpeää. Samoin tapahtuu parisuhdeväkivaltaa kokeneelle. Miksi? Jokaisen meistä kuuluukin olettaa, että ihminen jota rakastamme tai jonka kanssa harrastamme seksiä on luottamuksemme arvoinen. Se on parisuhteen tai seksisuhteen perusta. Häpeä on aina tekijän: oli kyse sitten väkivallan tekijästä tai henkilökohtaisen kuvan jakajasta.

Kun parisuhde päättyy, kunnioittavaan eroon kuuluu poistaa yhdessä intiimi sisältö kaikilta laitteilta. Tämän voisi ottaa yhdeksi vakio-osaksi jokaista eroa.

Jos intiimiä materiaalia sinusta on jaettu ilman suostumustasi, otathan yhteyttä poliisiin. Naisten Linja on myös tukenasi ja esim. Facebookilla on käytössä oma työkalunsa estää sisällön leviäminen.

Kehosi on sinun -blogisarjan vieraileva kirjoittava Siru Aura on Solidaarisuuden viestintäpäällikkö. Hän kertoo rohkean ja vahvan naisen tarinan, naisen joka uhmaa yhteisöään ja joka haluaa katkaista väkivallan kierteen. Kirjoitus nostaa esiin myös vertaistuen merkityksen kehon väkivallasta toipumiselle. Alku sisältää kuvausta silpomisrituaalista ja maininnan sen fyysisistä seurauksista.

Toipuminen vahvistuu toisia tukemalla

”Sukuelinten silpomisrituaali suoritettiin yli 30 tytölle samalla kerralla. Meitä pideltiin kiinni. Se oli kuin ristiinnaulitseminen. Silmämme oli peitetty. Kuulin, kuinka silpoja teroitti veistään kiveä vasten aina ennen seuraavaa silpomista.”

Sade hakkaa järjestötalon kattoa, kun 46-vuotias Beatrice Kwamboke kertoo minulle tarinaansa Keniassa Kisiissä. Alavatsaani polttaa ja hengitys syvenee huokauksiksi, kun eläydyn siihen, mitä hän on joutunut kokemaan. Olemme lähes samanikäisiä.

Beatricen sukuelimet silvottiin hänen ollessaan 8-vuotias. Siitä johtuva kipu on seurannut häntä koko elämän ajan. Hänen arpensa ei parane kai koskaan kokonaan, vaan kova rasitus avaa ne yhä vuotamaan. Se ei ole kuitenkaan estänyt häntä toimimasta, eikä pelastamasta tyttäriään ja lapsenlapsiaan. Rakas tytär oli säästettävä tuskalta, vaikka mikä olisi.

Suvun naiset painostivat Beatricea silpomaan tyttärensä. Beatrice sai onneksi miehensä tuekseen. Yhteisön paine oli kuitenkin niin valtava, että heidän oli muutettava toiseen kaupunkiin ja elettävä erityksessä suvusta ja yhteisöstä pelastaakseen tyttärensä. Tytöstä kasvoi rohkea, viisas ja koulutettu nainen – hyvä vaimo ja lempeä äiti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Beatrice palasi miehensä ja nuorempien lasten kanssa takaisin yhteisöön.

Beatrice on edelläkävijä. Hänellä oli rohkeutta toimia sukuaan vastaan ja päättää itse toisin oman kokemuksensa seurauksena. Mihin hän enää muiden apua tarvitsee?

Beatrice hymyilee lämpimästi:

”Kun kuulin, että Kisiissä on aloitettu silpomisen vastainen työ, sanoin heti, että olen mukana! Tarvitsin tätä. Olen ollut pitkään yksin. Kun löysin tukea, juoksin sen luo. Nyt voin kouluttaa muita. Aikaisemmin minulla ei ollut mitään oman viestini tueksi. Nyt minulla on materiaaleja. Tunnen itseni onnelliseksi ja rohkaistuneeksi.”

Beatrice on lähtenyt mukaan vapaaehtoiseksi ja vertaiskouluttajaksi Solidaarisuuden silpomisen vastaiseen työhön. Hän tuntee olevansa vahva. Hän seisoo vakaana ja kertoo, miten asiat ovat. Hän haluaa opettaa muita silpomisen seurauksista. Oma tytär on paras esimerkki yhteisölle siitä, kuinka silpomaton tyttö voi elää terveenä ja menestyä niin perhe- kuin työelämässä.

Beatricen tarina kertoo, kuinka kehon kipu lievittyy, kun sen saa jakaa muiden kanssa. Antamalla itse vertaistukea ja estämällä muiden kärsimyksen, oma selviytyminen ja rohkeat teot saavat lisämerkityksen. Samalla toisten hyväksyntä ja arvostus – vaikka vuosien päästä –  vahvistaa itseymmärrystä siitä, että on ollut oikeassa kaikki nämä vuodet. Ei kukaan tarvitse kaikkien hyväksyntää, mutta kaikki tarvitsevat joidenkin hyväksynnän – siihen ryhmään he haluavat kuulua ja sitä ryhmää he haluavat olla luomassa. Myös Suomessa Silpomaton-kampanja on herättänyt ihmisissä paitsi halun toimia myös mahdollisuuden jakaa omaan kehoon kohdistuneet väkivaltakokemukset ja kääntää ne voimavaraksi. Häpeän aika on ohi.

Vuorovaikutus tekee ihmisen ja tukee ihmistä. Silpomisen vastainen työ Keniassa pyrkii siihen, että jokaisella tytöllä ja naisella olisi oikeus päättää omasta kehostaan. Kun muutos laajenee ja syvenee yhteisössä, saavutetaan askel kerrallaan tilanne, jossa silpomattomuus on yhä yleisempää, ja vanhempien on yhä helpompi tehdä päätös tyttäriensä silpomattomuudesta. Beatricen avulla positiivinen kierre vahvistuu.

”Ihmiset tarvitsevat roolimalleja”, hän tietää.

Solidaarisuuden Silpomaton-kampanja kutsuu suomalaiset mukaan silpomisen vastaiseen työhön. Muutoksentekijät rahoittavat silpomisen vastaista työtä Keniassa, pääsevät seuraamaan läheltä työn edistymistä sekä osallistumaan toimintaan Suomessa.   
http://silpomaton.fi/

Pirkko Justander on Naisten Linjan suunnittelija, tehtäväkenttänä naisten moninaisuus. Hän on toiminut vammaisten naisten naisliikkeessä vuodesta 2003.  Blogisarjan viidennessä osassa hän pohtii, kuka oikeastaan omistaa vammaisen tytön tai naisen kehon ja miten voimaantua löytämään omat rajansa ja hyväksymään oma kehonsa.

Jokainen keho voi tuottaa suunnatonta nautintoa

Lause melkein pysäytti sydämeni. Olimme kirjoittamassa vammaisten naisten väkivaltaa käsittelevää opasta. Työryhmämme nuorin jäsen kirjoitti yllä olevan lauseen oppaan lukuun Tytöstä naiseksi.

Vammaisen tytön tai naisen ei todellakaan ole helppo edes omistaa saati hyväksyä omaa kehoaan. Vammaisuuteen kuuluu monia erilaisia tutkimuksia, leikkauksia ja hoitotoimenpiteitä sekä avustamista eri tilanteissa. Hoitotoimenpiteiden kivuttomuus ei ole mikään itsestään selvyys. Joskus kipua ei voi välttää. Toisinaan toimenpiteen tekijä tekee sen tahallaan kivuliaasti, ehkä valtaansa näyttääkseen tai ehkä siksi kun on huonolla tuulella. Jopa lähentely tai seksuaalinen väkivalta voidaan naamioida taitavasti hoitotoimenpiteeksi. Kaikesta huolimatta nuori nainen kirjoitti lauseensa väkivaltaoppaaseen voimaa uhkuen ja kuin todellisuutta uhmaten. Seuraavaksi mieleni valtasi ilo; nimenomaan tämä lause pitää kertoa kaikille vammaisille tytöille ja naisille. Kaikki mitä meille kehostamme sanotaan, ei suinkaan ole totta. Kyllähän me sen oikeastaan tiedämme, pitää vain uskaltaa olla ja uskaltaa puhua.

Vammaisessa vartalossa on paljon hyvää, toimivaa ja arvokasta. Vammaisuutta voi tarkastella ihmisen ominaisuutena lataamaatta siihen turhan kielteisiä mielleyhtymiä. Kehon haltuunotto voi alkaa siitä, että pitää kiinni rajoistaan. Minulle se merkitsee sitä, että ilmoitan tiukasti, mutta ystävällisesti, miten auttaminen/avustaminen/toimenpiteet tulee tehdä. Käytän potilaan/asiakkaan oikeuksiani ja poistan auttajapatteristostani henkilöt, jotka eivät halua kuunnella minua. Kyse on minun kehostani, ei heidän. Mitä enemmän harjoittelen, sitä paremmin onnistun. Voimaantuminen sai alkunsa vertaistuellisesta neuvosta. Eräs minulle tärkeä esikuva kertoi kuinka on olemassa ihmistyyppi, joissa toisen henkilön avuttomuus herättää henkilön aggressiot. Valitettavasti näitä ihmisiä joko ajautuu tai jopa hakeutuu auttajiksi. Heitä pitää karttaa. Asiasta on puhuttava pelotta ja kerrottava, ettei ole tarkoitus syyllistää tai epäillä jokaista auttajaa. Opaskirja ilmaisee saman asian luvussa Kotona laitoksessa vai laitoksessa kotona näin: ”Muista, että kukaan ei ole niin korkeassa virassa tai asemassa, että olisit velvollinen työyhteisön häpeän tai muun syyn takia peittelemään hänen jälkiään tai suojelemaan väkivallan tekijää”.*

Oman kehonsa hyväksymiseen liittyy myös vertaistuki. Tullakseen joutseneksi pitää olla, ainakin välillä, toisen joutsenten seurassa ja kysellä mitä kuuluu. Miten sinä voit? Miten minä voin? Pitää myös muistaa, että nykyaika ei ole kenenkään keholle erityisen armollinen. Netistä löytää pyykkilautavatsoja kaksi hetkeä synnytyksestä. Julkkiksista kiertävät ”näin hän on muuttunut” – kuvasarjat sisältävät vähintään lievän moitteen ja samalla vaatimuksen: Koskaan et muuttua saa. Ajan hengen patologian voi myös kääntää voitokseen. En halua alistua tuohon. Tuo ei ole minun juttuni. Itse asiassa ulkonäköön liittyvät epärealistiset vaatimukset, samoin kuin pilkka, letkautukset ja muut nöyryytykset mahtuvat seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan määritelmään.

Vammaisen ja tytön naisen kehotietoisuus on olemassa ja löydettävissä. Kun rakastaa ja arvostaa itseään, keholliset epäkohdat mukaan lukien, alkaa toimia myötäeläen, ei itseään sättien. Seuraavaksi haluaa tarjota itselleen vain parasta. Siitä seuraa, että kehosi todellakin on Sinun. Kukaan muu ei sitä omista.

*Lainaukset on otettu ja lähteenä käytetty Uskalla olla, uskalla puhua –vammainen nainen ja väkivalta opasta.

kehonauttii

Tanja Noponen on Naisten Linjan entinen toiminnanjohtaja, joka on tehnyt väkivallan vastaista työtä muissakin suomalaisissa kansalaisjärjestöissä. Tällä hetkellä hän on osteopatian opiskelija. Osteopatia on manuaaliterapian muoto, joka kehitettiin yli sata vuotta sitten Yhdysvalloissa.

Kehosi tietää miten parantua

Aloitin osteopatian opintoni ehkä siksi, että halusin ymmärtää. Halusin ymmärtää tarinoita, joita olin vuosien varrella kuullut ja kokenut. Halusin ymmärtää, miksi väkivallan jälkeen oman kehon reaktiot tuntuvat usein niin oudoilta tai ennakoimattomilta. Miksi aina välillä, tilanteesta riippumatta, karvat nousevat pystyyn ja jalat haluavat juosta karkuun? Entä mistä tulee levottomuus, joka ei anna nukkua? Miten joku osa kehosta muuttuu tunnottomaksi, ihan kuin sitä ei olisikaan? Halusin ymmärtää, mikä tämä keho on, tämä ”koneisto”, joka viestii joskus tavoilla, joita ei pysty selittämään. Halusin avata ja purkaa sen ja ymmärtää tarkalleen miten sen viestii.

Avasin koneiston mukana niin monta ovea, etten toisinaan tiedä mihin suuntaan katsoa. Kaikkien niiden takana on valtava määrä erilaista tietoa, eri tieteenaloilta, suuri osa pohdinnasta vasta aluillaan.  Kaiken taustalla on kuitenkin ymmärrys siitä, etteivät keho ja mieli ole kaksi erillistä asiaa. Olemme kokonaisuus, jolla on oma tasapainonsa ja keinonsa sopeutua ja selviytyä. Ymmärrys siitä, ettei väkivallankaan jättämä trauma ole pelkästään ”päässämme”.

Se, että väkivallan jälkeiset tuntemukset voisi selittää tyhjentävästi viimeistä hermostollista viestiä myöten, on houkutteleva ajatus. Sen äärelle on välillä lohduttavaakin istuutua. Jos on yksi selitys, on yksi ratkaisu. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin itsepetokselta ajatella, että asia olisi koskaan näin yksinkertainen. Koska mekään emme ole. Tai kokemuksemme.

Palaan aina myös niihin ajatuksiin, jotka osteopatian hoitofilosofiassa opintojen alkuvaiheessa pysäyttivät. Tapasin jo tuolloin kanadalaisen osteopaatin, joka oli työskennellyt Kroatiassa Bosnian sodan aiheuttamista erilaisista traumoista kärsivien ihmisten kanssa ja pystynyt auttamaan heitä. Hänellä oli syvä luottamus siihen, että osteopatialla on paikkansa myös traumatyössä. Hänellä oli myös luottamus osteopatian perusajatuksiin kuka tahansa voi löytää sairauden ja siksi osteopaatin tavoitteena onkin oltava terveyden löytäminen. Jokaisella keholla on itsensä parantamisen kyky ja epätasapainon tilassakin terveys ja tasapaino ovat aina läsnä. Ne eivät koskaan katoa täydellisesti. Osteopaatin tehtävänä on tukea kehoa sen omassa paranemisprosessissa.

Minulle, tulevana osteopaattina ja väkivaltaa maailmassa eri tavoin kohdanneena ja nähneenä, opiskelu on tarkoittanut myös matkaa ymmärrykseen siitä, että ihmiskeho on osaava ja viisas taistelija. Se sopeutuu, luo uutta, poistaa käytöstä tarpeetonta ja korjaa rikki mennyttä. Olen uudelleen ja uudelleen kokenut hämmentyneitä oivalluksen hetkiä hahmottaessani niitä keinoja, joita kehomme keksivät selviytyäkseen ja sopeutuakseen.

Tämä on tarkoittanut myös kasvamista ymmärrykseen, että en osteopaattina kouluttaudu sanelemaan, vaan kuuntelemaan. Jokainen niistä reaktioista, joista aloitin pohdintani, ovat tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi. En ehkä koskaan tarkalleen tiedä, mistä tarina alkoi tai mihin se johtaa, mutta voin hiljentyä sen äärelle. Antaa tarinoille tilaa ja löytää samalla itse uusia ymmärryksen polkuja. Olla parhaimmillaan mukana matkalla, tukemassa.

hieronta

Blogisarjamme kolmannessa osassa sosiaalityöntekijä Noora Siivonen ja teatteriohjaaja, dokumentaristi Katriina Raine käsittelevät kehollisuutta teatterimaailmassa. He ovat yhdessä tutustuneet luoviin menetelmiin osana väkivallasta toipumista.

Kehosi on instrumenttisi

Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, näemme ne sellaisina kuin me olemme.

Anais Nïn

Väkivallalla on yllättävän iso rooli monen naisen tarinassa. Jollekin se voi olla muisto lapsuudessa, toiselle uhkaava tunne ja kolmannelle osa arkipäivää. Kaikki me kuitenkin kannamme sitä kehossamme ja reagoimme siihen koko ruumiillamme. Olemme tutustuneet luovaan ilmaisuun mahdollisena toipumisen työkaluna teatterimaailman kautta. Taiteen kautta kehomme pystyy huomaamatta vapautumaan, olimme sitten lavalla tai yleisössä. Kehomme on instrumentti toipumisen työssä.

Tarinoita voi ilmentää monilla luovilla tavoilla. Jokainen taideteos kertoo tarinan. Tarina ei ikinä ole yksinkertainen: se, mikä ensivilkaisulla saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, onkin useiden eri tekijöiden summa. Jokainen näkee ja kokee teoksen omalla tavallaan.  Taiteessa ei ole olemassa väärää tulkintaa. Koemme teoksen herättämiä tunteita kokonaisvaltaisesti kehossamme: voimme samaistua hahmon kokemukseen ja tuntea esimerkiksi kuplivaa riemua tämän onnistumisista.

Kirjoitan paperille lauseita, joilla olen kuullut muiden minua määrittelevän. Valitsen niistä yhden. Ohjaaja pyytää meitä liikkumaan tilassa tavalla, joka ilmentää lauseen synnyttämää tunnetta. Painan katseeni lattiaan, hartiani lysähtävät alas. Tunnen häpeää. Pysähdymme ja katsomme ympärillemme. Yksi kerrallaan jokainen lausuu lauseensa. Tulee vuoroni sanoittaa tunteeni, mutta sanani juuttuvat kurkkuuni ja tunnen pulssini nousevan. Kyyneleitä nieleskellen kuiskaan oman lauseeni. Yllätyn, kun vieressäni seisova nainen tarttuu minua spontaanisti kädestä ja hymyilee. ”Et sinä ole tuollainen.”

Yhtä lailla, kuin väkivalta ja negatiivisuus saavat meidät taipumaan kasaan ja painamaan katseemme maahan, empatia, positiivisuus ja rakkaus saavat meidät nousemaan vaikeista tilanteista, ajoista ja muistoista. Kehomme on valtavan viisas ja kertoo meille, milloin voimme huonosti tai hyvin.

Kannamme historiaamme kehossamme ja voimme auttaa kehoamme ja mieltämme toipumaan käsittelemällä tunteitamme esimerkiksi kirjoittamalla, laulamalla, liikkumalla ja luomalla pieniä teoksia. Voimme sanoittakin sanoittaa kokemuksiamme. Siirtämällä ne ajatuksistamme kohtaukseen, tauluun tai vaikka pantomiimiin, voimme tarkastella niitä ikään kuin ulkopuolisen silmin ja todeta, ettei kokemani väkivalta ole minun vastuullani. Että se, mitä minulle on tehty, mitä minusta on ajateltu tai mitä minusta on sanottu, ei määrittele sitä, kuka minä olen tänään.

Minä olen oman tarinani rakastettava sankari.

esirippu

Kehosi on sinun -blogisarjan toisen osan ”Kehosi on turvasi” kirjoittaja on Jutta Niala, Sertifioitu Vijnana joogaopettaja ja joogastudio Olo-Tilan omistaja, jolla on kokemusta terapeuttisen joogan ohjaamisesta. Jutta ohjaa Olo-Turva joogakurssia väkivaltaa kokeneille naisille yhteistyössä Naisten Linjan kanssa.

Kehosi on turvasi

Aistin jalkapohjani maata vasten ja annan niiden muuttua painaviksi. Tunnustelen maan olemusta jalkapohjieni alla. Maa kannattelee kehoani. Sisäänhengitykseni voima siirtää tunteen maan vakaudesta kehooni. Voin kokea, että minulla on voimaa seistä omilla jaloillani. Hengitys hengitykseltä olen tässä, juurtuneena kehooni ja maahan. Juuri nyt, tällä hengityksellä ja tässä hetkessä, minulla on kaikki hyvin.

Parinkymmenen vuoden ajan jooga on ollut minulle äärettömän tärkeä voimavara; se on tuonut rohkeutta, toivoa, iloa ja auttanut kokemaan itseni arvokkaaksi. Joogan harjoittajana ja opettajana koen joogan voivan olla tärkeä tukikeino väkivaltakokemuksista toipumiseen. Kun joku koskee kehoosi ilman lupaa, kun itsetuntosi litistetään, turvallisuuden tunne myös kehossasi kärsii ja saatat menettää kyvyn kuunnella ja ymmärtää kehosi tarpeita. Turvan kokeminen on tärkeä osa toipumista. Jooga tarjoaa toivoa ja turvaa toipumisprosessissa; kehosi ja hengityksesi voivat olla turva-ankkureitasi.Joogassa niiden avulla rakennetaan oman kehon kuuntelua ja hallintaa lempeästi askel kerrallaan.

Kiitollisena olen voinut seurata, kuinka hengitystietoisuusharjoitukset ovat auttaneet monia oppilaitani vapauttamaan hengitystään, rentoutumaan ja hiljentämään mieltään. Hengitys on aina totta juuri tässä hetkessä; juuri nyt voit hengittää sisään, juuri nyt voit hengittää ulos. Sinulla on kyky aistia ja tuntea, sinulla on kyky keskittyä hengitykseesi. Keho on aina läsnä tässä hetkessä; keskittymällä kehosi aistimiseen voit vahvistaa läsnäolon tunnettasi. Kun yhdistät hengityksesi selkeään liikkeeseen ja kehosi juurruttamiseen maata vasten, voit luoda itsellesi turvatilan ja saada kokemuksia voimaantumisesta.

Voit toteuttaa voimaannuttavia ja turvaa antavia hetkiä missä vain; hengityksesi ja kehosi ovat siellä missä sinäkin olet. Joogaharjoitukset voivat olla osa arkeasi vaikkapa aamurutiineissa päivän alussa, työmatkalla tai luonnossa. Metsä on rauhoittava ja kaunis paikka harjoituksen tekemiseen; maahan syvälle juurtuneiden puiden keskellä voit löytää omat juuresi vahvoina ja vakaina. Metsässä voit kokea olevasi syvästi läsnä ja tuntea, että juuri tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Kehonsa kuuntelemisen ja hallinnan opettelemisessa on suuri merkitys sillä, että kokee voivansa itse vaikuttaa positiivisesti omaan toipumiseensa. Se vahvistaa kokemuksia siitä, ettei ole uhri, vaan selviytyjä. Siitä, että on arvokas ja omalla elämällä on merkitystä. Siitä, että on keinoja, kuten jooga, joiden avulla voi itse luoda itselleen turvapaikan.

 juttanialaKuva: Jutta Niala

http://www.joogaolemus.fi/

 

Aloitamme Naisten Linjan blogisarjan, joka käsittelee erilaisia kehollisuuteen ja väkivallasta toipumiseen liittyviä teemoja. Palveluissamme väkivaltaa kokeneille naisille tulemme jatkossa kiinnittämään yhä enemmän huomiota myös kehollisten toipumistapojen kehittämiseen. Sarjan ensimmäisessä blogissa Naisten Linjan toiminnanjohtaja Elina Nikulainen kirjoittaa kehollisuuden merkityksestä väkivaltakokemuksessa ja siitä toipumisessa.

Kehosi on sinun

Tiedätkö, kehosi ei ole temppeli. Temppelit voidaan raunioittaa ja häpäistä. Kehosi on metsä – vaahteranlehdillä päällystetty suloisten villikukkien pohjustama metsä. Se kasvaa aina takaisin, uudelleen ja uudelleen, huolimatta siitä, kuinka pahasti se on turmeltu.

Beau Taplin

Luin tämän vapaasti kääntämäni hienon ajatuksen vuosi sitten. Se osui ja upposi. Minua ovat aina raastaneet tarinat siitä, miten väkivalta tuhoaa lopullisesti tai miten raiskaus on ”tappo, josta jää henkiin”. Että ihminen jotenkin häpäistyy ja häpäistään väkivallalla, jota hänelle tehdään. Se voi olla tekijän tarkoitus, mutta sen ei tarvitse olla meidän tulkintamme. Väkivalta on aina tekijänsä häpeä ja tekijänsä rikos. Sen kokemisen ei myöskään tarvitse olla lopullinen tuomio tuskaisesta elämästä, rikotusta kehon temppelistä. Toivoa on, aina.

Väkivallasta toipuminen on kuitenkin aina vaikeaa. Pitkä, kipeä prosessi. Minkälaista väkivaltaa koetkaan, se vaikuttaa kehoosi ja kokemukseesi kehostasi. Pelko tuntuu varpaista päänlakeen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kädet tärisevät niin, ettei niitä saa pysymään paikoillaan. Hengitys muistaa kivun ja ahdistuksen.

Väkivallasta toipumiseen tarvitsee monia eri tukikeinoja. Ajatusten selkiyttäminen puhumalla, kokemuksesta kertomalla on elintärkeää. Ystävät, vertaiset, ammattiauttajat. Kaikki, jotka pystyvät kohtaamaan kokemuksen myötätunnolla ja joiden kanssa sinun on hyvä olla. Mutta pelkkä puhuminen ei auta kaikkia.

Joskus lukot eivät aukea, eikä sanoin pysty tavoittamaan tunnetta, joka juuttuu kurkkuun. Silloin erilaisten kehollisten, luovien metodien käyttäminen saattaa auttaa. Ne myös täydentävät toipumista. Me emme ole erillisiä kehostamme, henkinen ja fyysinen ovat yhtä lailla meitä, erottelemattomat osat ainutlaatuista olemassaoloamme. Tästäkin syystä on tärkeää miettiä ja kehittää erilaisia toipumistapoja, jotka keskittyvät juuri kehoon.

Meille jokaiselle toipuminen on oma, yksilöllinen prosessi ja siihen tarvitsemme erilaisia, juuri itselle sopivia tukimuotoja.

Pieni, ihana kehoni. Et ole täydellinen. Mutta olet minun. Minun metsäni. Sinut voidaan sytyttää tuleen, tuhota, roskastaa. Mutta puut voi saada kasvamaan ja kukoistamaan aina uudelleen.

 

ForestKuva: Elina Nikulainen