Se kolmas.

Se kolmas on osallistava taidekampanja, jossa ääni on annettu väkivaltaa kokeneille naisille itselleen.

Kampanjan tavoitteena on nostaa esiin väkivallan yleisyys Suomessa sekä rikkoa sen ympärille kietoutuvaa hiljaisuutta ja häpeää. Lisäksi haluamme tukea naisia väkivallasta toipumisessa sekä korostaa omien rajojen kunnioittamisen merkitystä.

Suomen tilastot näyttävät synkiltä – joka kolmas nainen Suomessa on kokenut parisuhdeväkivaltaa joko nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta (FRA 2014). Laajan EU-tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n toisiksi turvattomin maa naisille ja suomalaisista naisista lähes puolet (47%) kertoi kokeneensa fyysistä väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa yleistä ja salaista.

Olemme keränneet naisten tositarinoita parisuhdeväkivallasta anonyymisti. Saamamme lukuisat tarinat ovat pysäyttäviä ja ilmiötä avaavia. Linnan juhlien pukusuunnittelijana tunnettu Anne-Mari Pahkala valinnut kertomuksista kolme tarinaa ja toteuttanut näiden kokemusten pohjalta muotitaiteen keinoin kolme uniikkia iltapukua. Kampanjaan valitut tarinat löydät tältä sivulta. Asujen tarinoita tunteiksi tulkitsee kampanjan muotikuvissa tanssija-koreografi Minna Tervamäki. Kampanjan videon ja muotikuvat ovat kuvanneet valokuvaaja Satu Mali.

Useat tarinat on kirjoitettu viestiksi ja voimaksi muille naisille. Monet ovat sanallistaneet kokemuksiaan ensimmäistä kertaa. Naiset haluavat auttaa muita naisia tunnistamaan väkivallan ja omat rajansa sekä löytämään oman sisäisen voimansa uudestaan.

Kolme tositarinaa, kokemusten pohjalta toteutetut asut ja kampanjan muotikuvat lanseerattiin Kauppakeskus Kampin keskusaukiolla kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä 25.11.

Kampanja on suunnattu kaikille suomalaisille ymmärtämään, mikä on epätervettä parisuhteen dynamiikassa ja mikä ei ole hyväksyttävää. Pelko ei kuulu rakkauteen. Parisuhdeväkivalta vaikuttaa koko yhteiskuntaamme ja sillä on huomattavat inhimilliset ja taloudelliset kustannukset.

Kerro oma tarinasi | Tiedotteet

Kolme tositarinaa

Tarina 1

Olin 16-vuotiaana kesätöissä, ja minun ja vanhemman työntekijän välille kehittyi flirttiä. Vaihdoimme numeroita ja töiden loputtua hän halusi tavata, ja pyysi minut kahville. Suostuin, vaikka jännitti. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta miehen huomio kiehtoi; itsetuntoni oli huono, ja olin ihmeissäni, kun joku kiinnostui minusta. Tiesin, että kannattaisi olla varuillaan, mutten osannut pelätä mitään tiettyä.

Sovimme näkevämme keskustassa, mutta suunnitelmiin tuli muutos; mies oli ollut tekemässä remonttia kaverillaan, eikä kuulemma kehdannut mennä kahvilaan likaisissa vaatteissa, ja siksi pitäisi mennä hänen luokseen. En osannut sanoa oikein mitään. Automatkalla hänen luokseen hän otti kädestä kiinni, ja perillä juttelimme jostain. Hän heittäytyi sängylleen makaamaan ja pyysi istumaan viereen. Menin, mutta jotenkin alkoi tuntua, ettei kaikki ole kunnossa. Hän kehui ulkonäköäni vuolaasti ja veti minut viereensä makaamaan. Pikkuhiljaa hän alkoi kosketella, suuteli ja yritti riisua paitaani. Juttu ei tuntunut oikealta; olin kokematon ja mies puolituttu, tilanne pelotti. Hän oli hurjan sitkeä ja määrätietoinen, suostutteli ja painosti, vakuutteli pitävänsä minusta ja jatkoi samalla tekojaan vastusteluistani huolimatta. Lopulta annoin periksi – tuntui että vain pitkitän tilannetta, ettei vänkäämiseni auta kuitenkaan. Seksin aikana tunsin järkyttävää kipua, häpeää ja pettymystä, muistan pyytäneeni vielä kerran lopettamaan, ja että pidätin itkua. Ikkunasta näkyi koivuja.

Lopetettuaan hän nosti minut pystyyn, koska en pystynyt itse tekemään mitään, suuteli ja komensi suihkuun. Reiteni ja hänen kätensä olivat sotkeutuneet vereeni. Tärisin ja tunsin olevani kuin toisessa maailmassa, peseydyin kuin sumussa, puin ja istuin parvekkeelle seuraksi, kun hän poltti tupakan. Hörppäsin hänen oluttaan. Istuminen teki kipeää viikon jälkikäteen. Äiti ihmetteli miksi olin niin äksy, enkä saanut nukutuksi koko kesänä. En kertonut kenellekään, en mennyt lääkäriin, en tehnyt rikosilmoitusta. Mies lopetti työt ja katosi johonkin. Case closed. Vasta myöhemmin tajusin, että minut oli raiskattu.

Nyt neljä vuotta myöhemmin olen edelleen rikkinäinen. Alkuun saatoin yhtäkkiä tuntea itseni alastomaksi kadulla, ja jouduin tarkistamaan, onko minulla varmasti vaatteet päällä. Laskin vaatekappale kerrallaan: neule, paita, housut, nappi on kiinni, vyö. Mieleeni tunkeutuu jatkuvasti ilman syytä muistikuvia kaikista kerroista, kun olen harrastanut seksiä, mistä seuraa likainen olo; millainen pervo ajattelee seksiä koko ajan? Olen saanut lukemattomia paniikkikohtauksia kesken seksin, ja on vaikea luottaa ihmisiin, kun olettaa aina kaikkien haluavan vain pelkkää seksiä.

Olen ollut väkivaltaisessa parisuhteessa, koska uskoin, etten ansaitse parempaa, enkä kuitenkaan kelpaa kellekään muulle. Eron jälkeen join paljon ja harrastin irtosuhteita, joilla hain hyväksyntää ja läheisyyttä. Ne olivat myös tapa rankaista itseäni todistamalla, etten kelpaa kellekään muuhun kuin seksiin. Myös parisuhteessa ollessani hain hyväksyntää seksillä, sillä minun mielessäni se on ehto läheisyyden ja rakkauden saamiselle – kuin kävisi kauppaa. Kehossani on paljon viiltoarpia hetkistä, joina olen inhonnut ja hävennyt itseäni niin paljon, että olen halunnut repiä itseni kappaleiksi. Pari lakanaa ja petauspatja ovat siksi tahriintuneet, ja kerran jouduin pitämään kättä koko päivän reiteni päällä, ettei kukaan näkisi aamulla viilletyn haavan vuotaneen farkuista läpi. Yleensä suurin ahdistus ja itseinho tulevat, kun olen kiihottunut tai nauttinut jostain seksuaalisesti. Ristiriita fyysisen nautinnon ja henkisen kärsimyksen välillä on liian suuri käsitettäväksi. Nukun usein kahdet mummopikkuhousut jalassa, koska niin tunnen itseni suojatummaksi.

Terapia ei ole auttanut, koska en pysty puhumaan niistä asioista, joita pitäisi käsitellä. Äskettäin sain masennuslääkityksen, joka on helpottanut oloani huomattavasti, mutta edelleen seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat tuntuvat musertavan vaikeilta. Pelkään etten koskaan pysty normaaliin suhteeseen, tai ettei kukaan halua minua – tai vaikka haluaisikin, kuka jaksaa kanssani huonotkin päiväni? Haaveilen kovasti normaalista perhe-elämästä, mutten uskalla todella toivoa sitä. Mies, lapset ja koira omakotitalossa eivät ole itsestäänselvyys, jos on tarpeeksi hajalla. Kävin kerran yhdessä vertaistukiryhmässä, ja järkytyin silmittömästi: nelikymppisiä naisia, jotka edelleen itkevät ja tärisevät kokemuksistaan ja olostaan kertoessaan, vaikka tapahtumista on vuosikymmeniä. Mieleeni jäi itämään pelko – entä jos tuo on minunkin kohtaloni? ​Entä jos minäkin olen ikuisesti vähän sirpaleina?

Minun tarinani ei ole inspiroiva ja mediaseksikäs selviytymistarina, jossa tekijä saa rangaistuksen, läheiset tukevat ja kokija on toipunut terapiassa ja on onnellisessa parisuhteessa. Olen lukenut sellaisia paljon ja miettinyt, mikä minussa on vikana, kun en vielä näiden vuosienkaan jälkeen ole ehjä ja voimaantunut. Nyt olen tajunnut, ettei minun tarvitse olla. Ei nyt, ei viiden, kahdeksan eikä kymmenen vuoden kuluttua tapahtuneesta. Väkivalta jättää jälkiä, eikä se ole minun vikani, eikä minun tarvitse kokea painetta eheytymisestä. Minä olen tällainen, ja saan elää arvokasta elämää tällaisena. Ja niin saavat muutkin minun kaltaiseni, joille tämä teksti on omistettu. Haluan antaa äänen niille, jotka ovat hajonneet hiljaa palasiksi, ja jatkavat elämää teipillä kasattuina: elämässä on paljon kauniita asioita, mutta arvet ja iltaiset itkut muistuttavat siitä, mikä ei ole koskaan enää ennallaan. Me saamme elää kaunista elämää, vaikkemme olisikaan vahvoja selviytyjiä – ei tarvitse olla vahva ollakseen arvokas. On silti harmi, että me hiljaiset selviytyjät jäämme hiljaisuuteemme luullen, että olemme ainoita, joista ei ole toipumaan. Ei tarvitse toipua.

Rikotuksi tuleminen ei ole rikotun vika.

Tarina 2

Vuosien jälkeen tapasin sattumalta ensirakkauteni, ja rakastuimme uudelleen. Olin tuolloin 25-vuotias. Hän oli upea, alallaan suuressa nosteessa oleva tuleva menestyjä. Hän tuntui tutulta, niin kuin sielumme olisivat eläneet yhdessä jo aiemmissa elämissä. Pian sain tietää, että juuri seurustelumme alussa hän sai törkeän pahoinpitelytuomion. Pahoinpitely oli kohdistunut hänen entiseen tyttöystäväänsä. En tietenkään hyväksynyt tätä. Alkoi hyvin raskas ja uuvuttava vaihe. En voinut uskoa tapahtunutta, sillä tunsinhan henkilön jo oman nuoruuteni ajoilta.

Niin ajattelin.

Kerroin tuomiosta muutamalle lähimmälle ystävälleni. Ei omat ystäväni, eivätkä hänen ystävänsä, ketkään, uskoneet puolisoni tehneen pahoja tekoja, vaan tuomiolla täytyi olla jokin väärinymmärretty selitys – olihan puolisoni ylöspäin katsottu, taitava, lahjakas, komea, rakastettava ihminen – tulevaisuuden lupaus omassa lajissaan.

Rakkaani lupasi ja vannoi minulle, ettei koskaan tulisi tekemään minulle mitään pahaa. Uskoin ja luotin tähän, sillä palavan rakastuneena “sielunkumppaniini”, halusin luottaa. Ensimmäiset vuotemme olivat täynnä rakkautta ja upeita hetkiä, keskusteluja.

Neljä vuotta seurustelumme jälkeen se tapahtui ensimmäisen kerran.

Hän tarttui minua kurkusta kiinni, raahaten samalla keittiöön asti, ja löi pääni voimakkaasti tiskialtaan reunaan. Hänen irrotettua otteensa, pakenin järkyttyneenä viereiseen huoneeseen, lukitsin oven. Sattui niin kovasti, että ajattelin kuolevani. Tapahtuman jälkeen hän yritti itsemurhaa silmieni edessä, ja loukkaantui vakavasti. Halusin, ja lupasin pysyä hänen rinnallaan, niin kuin pysyinkin. Ajattelin, että yhdessä selviämme tästä varmasti. Tunsin pahaa oloa hänen puolestaan, että hänellä on niin paha olo sisällään, joka saa hänet tekemään tämänkaltaisia kammottavia tekoja. ​Halusin auttaa.

Sairaalassa oman pääni magneettikuvaus tutkittiin “jäällä liukastumisena”. Onnekseni mitään lopullista vauriota ei tästä kerrasta sattunut.

En tuolloin vielä voinut kuvitella, että jopa tämäkin kaikki, olisi ollut vasta alkua. Puolisoni myöhemmin toivuttua kuin ihmeen kaupalla, alkoi arjen normalisoiduttua aggressiivinen käytös uudelleen. Kerta toisensa jälkeen annoin hänelle lupauksia vastaan anteeksi, sillä olimmehan jo aiemmin selvinneet suuremmastakin. Kuukausien kuluessa väkivalta paheni, milloin mistäkin syystä. Aihe oli silti aina sama – syy oli minun. Minähän hänet itse olin tavalla tai toisella hermostuttanut – ja näin aloin itse myös kuvittelemaan. Viimeisen vuotemme elin ajatuksessa, että olen syntynyt itse hyvin vialliseksi ihmiseksi ja olen oikeutettu vastaanottamaan tämän väkivallan. Hain apua useista paikoista, sitä juurikaan saamatta. Aloin menettämään itseni ja omanarvontuntoni, lopulta menettäen sen täysin.

Kuristamistilanteet alkoivat olemaan lähes kuukausittaisia, välillä minulla toden teolla sumeni silmissä. Joka kerta minua kuristaessaan, hän raahasi minut kylpyhuoneeseen ja kaatoi lattialle, päätäni maahan lyöden. Pelkäsin usein kuolevani. Naapurit soittivat useaan otteeseen poliisit kotiimme väkivallan äänien seurauksena, ja he veivät puolisoni pois. Muistan aina sen, kun poliisien läsnäollessa itkin, jolloin toinen poliiseista katsoi minua ja tokaisi, “ettei kotonaan nyt kannattaisi kovin useasti alkaa turpaansa ottamaan”. Poliisit kertoivat minulle, että selvistä väkivallan jäljistä huolimatta, hän ei koskaan tunnustanut mitään. Aloin ymmärtämään, että vaikka kuolisin, hän ei tulisi myöntämään tekojaan, milloinkaan. Yritin toden teolla hakea ulkopuolista apua tilanteellemme ja omalle jaksamiselleni paikkakuntamme terveydenhuollosta. Paikkakunnalla jossa asuimme, kunnalliselta taholta kuukausien jonottamisen jälkeen minulle ilmoitettiin lyhyesti, että kaupungilla ei ole valmiuksia auttaa kaltaisessani tilanteessa olevaa traumatisoitunutta henkilöä. He ohjeistivat minulle ainoastaan, miten suunnitella pakoreitti kodistani väkivallan merkkien lähestyessä. Pitäisi muistaa varmistaa, ettei poistumisreitillä ole veitsiä. Ulko-ovemme sijaitsi keittiömme vieressä. Eikä edelleenkään, minulla paetessani olisi ollut paikkaa, minne paeta.

Hän kääri minut petauspatjan sisään ja löi nyrkillä kasvoihin. Hän kuristi, seisoi päälläni ja sylki kasvoilleni. Hän heitti minua painavilla esineillä nukkuessani, rikkoi omaisuuttani ja raapi minua.

Kerran hän suuttuessaan syötti minulle väkisin lääkkeitä nukkuessani, ja kerran työnsi väkivaltaisesti kätensä sisääni niin, että vaatteet rikkoutuivat. Hän raahasi minut useaan kertaan jääkylmään suihkuun vaatteet päällä, samalla kuristaen minua rankasti, ja yritti sen jälkeen työntää minut pakkaseen tai kylmään rappukäytävään. Pelkäsin asua kotonani, ja pelkäsin kuolevani. Jokainen ilta töistä kotiin päin ajaessani, en tiennyt mikä minua tällä kertaa odottaisi. En voinut kertoa kenellekään, joten en voinut paeta minnekään – Olinhan itsekin “itsetietoinen, kaunis ja alallani menestyvä nainen”, vaikka olinkin välillä vähän “kaatunut portaissa”.

Olin päättänyt selvitä ja jaksaa.

Väkivalta alkoi kohdistumaan myös henkisesti naisen kehooni, ulkonäkööni, vasta siinä vaiheessa kun toinen toistaan törkeämmät vihasanat alkoivat ulottua itseni ja ystävieni sijasta myös juuri poisnukkuneeseen lähimmäiseeni väkivallan yhteydessä – tajusin, että nyt on pakko lähteä tavalla tai toisella. Vasta tuolloin kerroin tilanteesta ensimmäiselle järkyttyneelle ystävälleni.

Useampaa väkivaltatapaustamme tutkittiin, ja poliisin toimesta minua kannustettiin hakemaan hänelle tuomio tapahtuneista. Niin olisi käynytkin, ellen vielä tuolloinkin olisi ollut niin rikki, että halusin vielä auttaa häntä ja toivoin hänelle apua. Koin pahaa oloa hänen puolestaan siitä, että hän on itsekin niin rikki, että ajautuu näihin hirviömäisiin tekoihin. Tapauksiamme päätettiin käsitellä poliisien sovittelijoilla. Sovittelutilanne oli kuin mikäkin teatterinäytelmä. Hän hallitsi tilannetta ja kahta naissovittelijaa, minä itkin, ja hän kertoi miten kyllä olisi valmis ottamaan tuomion vastaan, mutta koska minä “pelkään oman julkisen ammattini puolesta menettäväni maineeni ammatissani”, olemme siellä nyt toivomassa pehmeämpää tapaa selvitä tilanteista. Muistan aina sen, miten absurdilta ja kammottavalta tuo tilanne tuntui. Tapahtuman jälkeen sovittelijat sanoivat että “tilanne on vakava” ja neuvoivat minua olemaan palaamatta kotiin enää koskaan. Matkalla toiseen kaupunkiin ystäväni luokse, sovittelija vielä soitti matkalla huolestuneena, ettei puolisoni nyt vaan olisi tuohtuneena mennyt kotiimme tekemään itsemurhaa. Sovittelijan pyynnöstä soitin puolisoni ystävän tarkastamaan asian kotiimme, ja tein jälleen itsestäni “vaikean ihmisen”, vaikka olin itsekin ilman kotia, vasta matkalla ystäväni luokse turvaan. Sain kuulla haukut siitä, miten ympäri kaupunkia soittelen asioitamme muille ihmisille. Viimeisinä kuukausina yritin kyllä kertoa asiasta läheisillemme, kerroin tapahtumista jopa myös hänen pienessä työyhteisössään, ihmisille jotka olivat myös läheisiämme tiiviin työyhteisön johdosta. He ihmettelivät, että mitä minä oikein teen “että hän aina niin kovasti hermostuu”. Asemansa johdosta hänelle ei uskalleta mainita mitään, sillä vahvasti kontrolloivan luonteensa ansiosta myös työilmapiirissä, lähimmät pelkäävät ajautuvansa ongelmiin yksityisasioiden esiin noustessa ja töiden jäädessä tuolloin tekemättä. Minkäänasteisille hätähuudoilleni ei ollut kuulijoita tai auttajia. Nyt myöhemmin syytän itseäni siitä, etten hakenut hänelle tuomiota. Välillä pelkään sillä olevan kohtalokas seuraus jos tulevaisuudessa tuleekin vielä toinen, tai siis kolmas, samanlaiseen asemaan ajautuva puoliso.

Toisin kuin monet muut, olin onnekas ja uudessa kotikaupungissani löysin vapaaehtoistyön kautta itselleni avun ja tukihenkilön. Olen käynyt aihetta ja elämääni läpi terapian avulla nyt useamman vuoden. En tiedä miten minusta, menestyvästä itsetietoisesta ja vahvasta, naisia puolustavasta naisesta tuli omassa kodissaan pahoinpideltävä, manipulaation alla kuoleman pelossa elävä nainen. Ammattilaisten avun avulla olen oppinut uudelleen rakastamaan itseäni, tätä elämää, sekä nauramaan ja iloitsemaan elämästä. Ja vaikka selviytymisprosessini nyt vuosienkin jälkeenkin on edelleen kesken, elämääni on saapunut ihmisiä ja rakkauksia, jollaisia en enää täällä muistanut olevan. Nyt olen kiitollinen jokaisesta päivästä, ja siitä ettei käynyt pahemmin.

Tämä tarina on kaikille itsensä menettäneille naisille, ja toiveelle turvallisesta tulevaisuudesta.

Tarina 3

Me muutimme nopeasti yhteen seurustelun aloittamisen jälkeen. Aluksi kaikki oli ihanaa, ja etenimme nopealla tahdilla. Alle vuoden päästä tapaamisestamme olimme jo kihloissa ja aloimme yrittää lasta. Kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen olimme naimisissa ja meillä oli vauva. Väkivalta alkoi pikkuhiljaa. Syytin siitä paljolti itseäni – olin ollut typerä, kohtuuton, vaativa…

Mieheni oli myös hyvin mustasukkainen, varsinkin juodessaan alkoholia. Lapsen synnyttyä hän kielsi aluksi minua ja lasta liikkumasta bussilla, ja pelotteli minua että jotain voi sattua, jos onkin huono kuski. Lopulta hän suostui siihen, että sain liikkua bussilla ystävieni luokse vauvan kanssa. Mieheni alkoi yhä enemmän rajoittaa menojani ja rajata elämääni kotiin. Kun vauva oli noin puolen vuoden ikäinen, ehdotin, että saisin mennä jonnekin yksin ilman vauvaa. Tästä tuli kamalia riitoja. Lopulta annoin periksi, ja ajattelin että sitten saan mennä kun vauva on vuoden vanha. Tässä vaiheessa olin jo uudestaan raskaana, ja tämä johti siihen että en palannut suunnitellusti töihin äitiysloman jälkeen, jolloin määräaikaista työsopimustani ei uusittu. Minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata. Tämä sitoi minut entistä lujemmin kotiin, ja mieheni vallan alle, koska en olisi taloudellisesti pärjännyt ilman häntä, enkä voinut edes harkita eroa koska minulla ei ollut työpaikkaa.

Henkinen väkivalta alkoi yhä useammin muuttua fyysiseksi. Se oli tönimistä, käsiin tarttumista ja kuitenkin aika lievää. Henkinen väkivalta oli pahempaa. Sitä oli vaikea määritellä, tai edes käsittää, että kyseessä on väkivaltaa. Luulin vain tekeväni kaiken väärin. Mies alkoi lytätä minua myös toisten ihmisten edessä, kertoi kuinka en osaa mitään ja teen kaiken väärin, enkä pärjäisi työelämässä. Hän painosti minua jäämään kotiäidiksi pitkäksi aikaa. Pahin fyysinen tilanne minua kohtaan oli lyönti kasvoihin​ ​​nyrkillä, jonka jälkeen mies eristi minua yhä enemmän ihmisistä ja kielsi puhumasta kenellekään.

Tätä seurasivat keskustelut, joissa koko lyönti olikin oikeasti minun syytäni ja minä voisin omalla käytökselläni vaikuttaa siihen, tuleeko lyöntejä vai ei. Pääongelma oli se, kuinka siivosin ja hoidin kotia liian huonosti. Minulla oli tarkat säännöt, miten piti siivota kotia, mutta harvoin onnistuin siinä tarpeeksi hyvin ja sain päivittäin haukkuja kodin siivoustasosta. Meillä oli ystävieni mukaan hyvin siistiä lapsiperheeksi.

Toisen lapsemme synnyttyä hän yritti estää tuplarattaiden hankintaa, vaikka lapsilla oli vain 1,5 vuotta ikäeroa. Hänen mielestään meidän ei ollutkaan tarvetta liikkua kotipihaa pidemmälle. Onneksi lopulta sain tuplarattaat. Väkivalta kohdistui myös vanhempaan lapseen, ja jonkin verran nuorempaankin. Saimme muutaman vuoden kuluttua vielä kolmannen lapsen. Tässä vaiheessa olin jo täysin luovuttanut. En edes yrittänyt päästä
mihinkään ilman lapsia, koska tiesin että siitä tulisi riitaa ja toisaalta en tiennyt voinko edes jättää lapsia isälle, jos hänen pinnansa ei pidäkään.

Mies oli lähes päivittäin ilkeä ja tyly, haukkui minua ja lyttäsi kaikkea, muttei kuitenkaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa kovin usein. Siinä vaiheessa se alkoi kohdistua enemmän lapsiin kuin minuun. Minuun kohdistui siinä vaiheessa eniten kaikenlaista lyttäämistä. Fyysisiä tekoja silloin, jos yritin estää häntä kurittamasta lapsia.

Mies yritti ylipuhua minua jäämään kotiäidiksi, mutta nuorimman lapsemme kasvettua hieman, aloin etsiä töitä.

Välillä oli pitkiä hyviä jaksoja, ja halusin uskoa hänen muuttuneen. Aina mietin että tämä oli varmasti viimeinen kerta. Yritin suojella perhettämme ja varjelin tätä salaisuutta.

Lopulta mies itse halusi erota, koska oli löytänyt uuden naisen. Hän heitti minut ulos kotoa ja vaati lapsien luonapitoa puoliksi itselleen. Tähän yritin saada apua useilta tahoilta, kerroin kaiken mitä oli tapahtunut, mutta minua ei ilmeisesti uskottu. Viranomaiset ja poliisit sanoivat, että kyseessä oli vain kuritusväkivaltaa, eikä heitä kiinnostanut puuttua asiaan. Lopulta minua uskottiin vasta, kun mies oli käyttänyt väkivaltaa nuorimpaan lapseemme ja sain vietyä lapsen lääkäriin. Tätä ennen lapset kärsivät yli puoli vuotta väkivaltaa isällään kun minä olin jo päässyt pois sieltä, eikä mikään viranomaistaho tahtonut heitä auttaa.

Suomessa ei tunnisteta henkistä väkivaltaa viranomaisten taholta, ja fyysinenkin väkivalta on valitettavan monien viranomaisten mielestä kuritusväkivaltaa, jota he eivät pidä pahana asiana. Aion taistella tämän asian ja kaikkien väkivallan uhrien puolesta niin kauan kuin voin.

En tahdo kenenkään kokevan samaa kuin minä ja lapseni.

Lehdistön käyttöön suuriresoluutioiset valokuvat:
Tarina 1 (14 Mt)
Tarina 2 (16 Mt)
Tarina 3 (8 Mt)